Nykyiset, verraten huokeat ja erittäin hyvälaatuiset koti- ja projektiäänityslaitteet antavat mahdollisuuden päästä paljon parempaan musiikin äänityksen laatutasoon kuin mikä 20 vuotta sitten oli mahdollista edes kalleimmissa huippuokan ammattistudioissa. Tämä hieno laatu jää kuitenkin vain pelkäksi mahdollisuudeksi niin kauan, kuin kaikkia äänitykseen liittyviä taiteellisia reunaehtoja ei osata tai malteta ottaa huomioon tarpeeksi hyvin.
Näistä reunaehdoista tärkein on kuuntelulaitteiston ja -tilan merkitys kokonaisuudelle. Äänittäminen on korvan ja alitajunnan taidetta ja luonteeltaan siinä mielessä aina subjektiivista, että kaiut-timista kuultava sointi vaikuttaa sellaisenaan suoraan äänit-täjän tekemiin ratkaisuihin. Tämä seikka korostuu etenkin musiikkiäänityksen ratkaisevimmassa työvaiheessa eli loppumik-sauksessa. Jos kaiuttimien toistovaste on esimerkiksi erityisen tummahko (diskanttiköyhä), se johdattaa äänittäjää sellaisiin toimenpiteisiin, joilla puuttuvaa kirkkautta, ”ilmaa” tai ”avoimuutta” saadaan lisää… kunnes lopputulos sitten normaalimmin toistavilla kaiuttimilla kuulostaakin kihisevän kirkkaalta ja liian terävältä. Tämän lisäksi myös sen huonetilan akustiikka, jossa miksaus tehdään, on ratkaisevan tärkeä sointikuvan muodostumiselle. Kaikki kuuntelulaitteistot muodostuvatkin aina kahdesta eri osasta: ensiksi itse kaiuttimista ja toiseksi siitä huoneesta, jossa kaiuttimet ovat, jolloin kumpikin valinta värittää lopputulosta, usein hyvinkin monimutkaisesti.
Kaiuttimet + Huone = Kuunteluympäristö
Mitä tulisi tehdä silloin, jos tavoiteltava sointi ei vain tunnu löytyvän? Jos miksaamossa balanssi on hyvä, mutta kotilaitteissa jo jollakin tavalla huono ja autokaiuttimissa taas jollain toisella tavalla huono, niin mihin sitten lopulta luotetaan? Äänitysalan ikivanha paradoksi toteaakin, että sillä ei lopulta ole mitään merkitystä, miltä valmis miksaus kuulostaa tarkkaamossa; ainoastaan se on tärkeää, miltä se kuulostaa kaikkialla muualla, siis tarkkaamon ulkopuolella!
Onhan se niinkin. Toisaalta tietysti, jos musiikkia ei saa kuulostamaan hyvältä edes tarkkaamossa, niin konstit alkavat olla vähissä ulkopuolellakin.
Äänitys + Miksaus + Masterointi = Kuunteluvalmis tallenne
Eräs tapa kokeilla eri vaihtoehtoja ja hakea sopuratkaisua on nykyajan iskusanaksi noussut ”masterointi”. Koti- ja harraste-studio-tasolla tällä tarkoitetaan sitä, että ensin tehdään valmis, taiteellisesti tyydyttävä miksaus, sitten levätään päivä-pari, kuunnellaan tulosta taas vähän eri laitteilla tai eri paikoissa ja lopuksi muokataan uudelleen koko musiikin summaa, esimerkiksi monikaistaisella korjaimella, exciterilla, tai dynamiikkaa supistamalla.
Tällaisella itse tehdyllä ”masteroinnilla” ei silti vielä ole kovin paljon yhteistä ammattimaisen audiopalveluyrityksen tai äänitetehtaan tekemän masteroinnin kanssa. Suurin ongelma kotikons-teissa ei välttämättä ole edes tekijän tekninen osaaminen, vaan se, että koska sama henkilö arvioi sekä välivaiheen että lopputuloksen ja sen lisäksi on usein vielä osallinen itse musiikkiinkin, objektiivisuus saattaa kärsiä. Omaa rakasta hengentuotettaan ei aina uskalla arvioida niin tylysti kuin pitäisi. Parhaimmassa tapauksessa ulkoinen, palkattu masteroija sen sijaan kuuntelee uusin, tuorein korvin ja hänellä on vielä tukenaan vuosien kuuntelukokemus monista, nimenomaan hyvin erilaisista äänitteistä. Toki usein käytössä on myös järeämpi ja tasalaatuisempi kalusto kuin mihin monella kotipajalla on varaa.
Miksaus on kuuntelun peilikuva: muita hiljaisemmaksi jäävää taajuus-aluetta korostetaan helposti miksatessa liikaa, kun taas muita dominoivaa taajuus-aluetta vaimennetaan usein turhaan. Tasainen kuuntelu tuottaa luotettavimman miksauksen.
