Kitarateollisuudessa on jo pitkään tiedostettu se kiusallinen tosiasia, että trooppisten alueiden vanhat puuvarat käyvät vähiin. Soitinrakennus ei ole kuitenkaan harvinaisiksi käyvien puiden suurin kuluttaja ja ongelman mittakaava onkin paljon laajempi. Siksi asiaan on puututtu tiukkenevilla kansainvälisillä sopimuksilla, jotka rajoittavat voimakkaasti puukauppaa ja asettavat velvoitteita puusta tehtyjen esineiden kauppaan. On löydettävä uusia materiaaleja soitinten valmistukseen.
Soitinrakennus reagoi asiaan jo varhain. Tämä artikkeli julkaistiin alunperin Riffissä 4/2014, jolloin paikallisten puulajien käyttöä soitinmateriaalina oli tutkittu kansainvälisessä Leonardo-hankkeessa systemaattisesti kaksi vuotta. Ensimmäisen välietapin tuloksia esiteltiin Tampereen Guitar Festivalilla 2014 ja olimme paikalla kuuntelemassa, mitä asiasta tuossa vaiheessa oli selvinnyt.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin, tutkimuksessa on päästy kakkosvaiheen loppuun ja tuloksia esitellään jälleen Tampereella samaisen tapahtuman yhteydessä, sekä kesäkuun 7. ilmestyvässä Riffin printtinumerossa 3/2017.
Pohjustukseksi kannattaa lukaista tämä, vuoden 2014 artikkeli.
Voiko lähipuu olla vakavasti otettava vaihtoehto?
Euroopan komission Leonardo Da Vinci -rahasto myöntää rahoitusta erityisesti ammatillisen oppimisen projekteihin. Rahoittajansa mukaan nimetty Leonardo-kitaratutkimusprojekti toi vuonna 2012 yhteen kaksi soitinrakennuksen opetusta antavaa tahoa, Ikaalisten käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen (IKATA) sekä Belgian Puur’sissa toimivan Cmb:n.
Suomalaisen ja belgialaisen koulutusyhteyden löytymisestä on alunperin kiittäminen Suomen Benelux-instituutin entistä johtajaa Kalle Jämseniä; hän oli tutustunut Cmb-oppilaitokseen ja suositteli Brysselin Brosella-kitaranäyttelyssä tapaamalleen IKATAN Tero Siromaalle yhteydenottoa belgialaisiin kollegoihin.
Yhteisen hankkeen lähtökohdaksi otettiin ei-eksoottisten puulajien soveltuvuus akustisten kitaroiden rakentamiseen. Käytännön tasolla tämä on toistaiseksi tarkoittanut kitaroiden rakentamista niin eksoottisista kuin ei-eksoottisista materiaaleista sekä tulosten vertailua. Soittimien valmistamisesta ovat vastanneet oppilaitosten opiskelijat, mutta asiantuntijoina/luennoitsijoina ovat olleet mukana kaksi kaupallista soitinrakentajaa, ranskalainen Rémi Petiteau sekä hollantilainen Markjan Vermeer. Jälkimmäinen toimi juuri projektin aikaan vuoden verran Santa Cruz Guitar Companyn tuotannonohjauksesta vastaavana työntekijänä.
Puulajien kartoitusta
Kesäkuussa Tampere Guitar Festival tarjosi suomalaisille mahdollisuuden tutustua projektin puitteissa rakennettuihin instru-ment-tei-hin. Samalla oli hyvä hetki jututtaa asianomaisia, ja niinpä kanssani pöydän ääreen Tampere-talon kahvilassa istuivat Siromaa sekä Cmb:n Kristof Meeus, Jacky Walraet, Brian Garston ja Frans Íeven.
Alkuun Tero Siromaa (kuvassa oikealla) haluaa tähdentää, että varhaiset suomalaiset soitinrakentajat (Jaakko Noso, Johannes Malmström, Oy Munkers Ab) pyrkivät ja joutuivat käyttämään kotimaisia puuvaihtoehtoja, koska eksoottisten puulajien maahantuonti Suomeen on ollut hankalampaa. Niinpä tälläkin kertaa mentiin kotimaisten puuyritysten puheille ja katsottiin mitä soitinrakennukseen kelpaavaa olisi tarjolla.
Projektin fokus ei tietenkään ole sulkenut pois perinteisiä, ei-niin-uhanalaisia lajikkeita: Leonardo-kitaroiden kannet on tehty kuusesta, joka eurooppalaisena (ja amerikkalaisena) puulajikkeena täyttää lähipuun kriteerit. Samoin perinteinen soitinrakennuspuu vaahtera hyväksyttiin. Sen ohella on sivu- ja pohjamateriaaliksi kelvannut tammi, jalava, leppä ja suomalaisten perinteisesti suosima koivu. Lisäksi on käytetty saarnea, kastanjaa, plataania ja pähkinäpuuta.
– Tarkoituksena on ollut tässä vaiheessa vain kokeilla, mitkä käytetyistä puulajeista ylipäänsä ovat soveltuvia kunnolla soivan akustisen kitaran rakennuspalikoiksi. Useita näistä puista on käytetty Euroopassa historiallisissa soittimissa, joten nyt on oikea aika esitellä näitä vaihtoehtoja uudelleen, projektilaiset tähdentävät.
Mistä korvaaja eebenpuulle?
Kuten arvata saattaa, eebenpuun (ja ruusupuun) korvaaminen otelautamateriaalina on ollut haasteellista. Osittain tämä johtuu siitä, että otelaudan vaatimaa tasalaatua on ollut paikallisista puulajeista vaikeampi löytää. Toisaalta ongelma on Brian Garstonin mielestä myös visuaalis-psykologinen.
– Monien soittajien ajattelutapa suosii lähtökohtaisesti eksoottisia puulajeja. Sokkotesteissä olemme huomanneet että paikallisista puulajeista tehdyt kitarat ovat pärjänneet eksoottisista puista rakennetuille. Sen sijaan silloin kun soittajat kokeilevat kitaroita itse, tietty joukko pitää eksoottisten puiden ulkonäöstä ja siten näistä kitaroista enemmän.
Edullisempien sähkökitaroiden otelaudoissa usein käytettyä puumassaa ei ole Leonardo-projektin puitteissa haluttu kokeilla, ainakaan tässä vaiheessa.
– Se vaatisi erilaiset työvälineet, ja lisäksi high end -kitaramarkkinoilla erityisesti vaaditaan sitä, että kitarat on tehty sataprosenttisesti oikeasta puusta eikä komposiittimateriaalista, Íeven ja Garston perustelevat, mutta eivät tyrmää komposiitin kokeilua tulevaisuudessa.
– Täällä Suomen päässä yritimme vain löytää mahdollisimman kovaa ja jäykkää puuta tuohon tehtävään. Kokeilimme katajaa, pihlajaa, omenapuuta ja koivua, toteaa puolestaan Siromaa.
Suuri kitarateollisuus helpoin saada mukaan
Frans Ìevenin mukaan alkurahoituksen saaminen EU:lta oli hyvän idean ansiosta sinänsä helppoa, vaikka vaatikin paljon erilaisten kaavakkeiden huolellista täyttämistä. Jatkorahoitus varmistui heinäkuussa, ja nyt mukana on myös englantilainen Newark College. Yksi jatkohankkeen tarkoituksista on seuloa tähän mennessä käytetyistä puulajeista käyttökelpoisimmat ja jalostaa niiden käyttöä.
Projektin puitteissa on toistaiseksi rakennettu noin 30 akustista kitaraa. Brian Garston kertoo kokonaistavoitteen olevan kuutisenkymmentä, useampi kappale täsmälleen samanlaista kitaramallia eri lajikkeista. Näin olisi mahdollisuus kerätä tarkempaa dataa siitä miten eksoottiset ja ei-eksoottiset puut todella eroavat soinnin, estetiikan ja työstettävyyden suhteen.
Leonardo-projektin kaltaisia kokeiluja on kitaranrakennuksessa toki tehty kautta aikain, mutta ei ehkä kovin laajassa mittakaavassa. Onko tämän hankkeen tarkoitus viime kädessä siis muuttaa laajemmin sekä kitarateollisuuden että muusikoiden ajattelutapaa puumateriaalien suhteen?
– Kyllä, pohjimmiltaan näin. Se ei tietenkään tule olemaan helppoa, mutta me kierrämme erilaisia kitarafestivaaleja ja saamme näin viestiämme eteenpäin. Toisaalta tämä tavoite vaatii myös puumyyjien vakuuttamista, jotta hyvää paikallista puuta saadaan kunnolla tarjolle. Luultavasti suuri kitarateollisuus on tässä se helpoin käännytettävä, koska se etsii hyvää, mutta myös edullista puuta. Suurin ongelma taitaa olla high end -markkina, mutta ehkä ympäristöongelma käännyttää senkin tulevaisuudessa. Esimerkiksi Dick Boak Martinilta ja Richard Hoover Santa Cruz Guitarsista ovat nähneet työmme ja olivat siitä vaikuttuneita, Garston toteaa lopuksi.
Passiivinen kuuntelutesti ei riitä
Silloin tällöin mainitaan, että akustista kitaraa ostaessa kannattaa pyytää mukaan kaveri, jotta kitaraa kuulee myös kannen edestä, siis sieltä mistä sitä ei soittaessa itse kuule.
Tampere Guitar Festivalilla yleisötutkimukseen osallistunut yleisö kuunteli Antonio Forcionen soittamia Leonardo-instrumentteja sekä sermin takaa että ilman. Molemmista kerroista kirjattiin vastaukset samoihin kysymyksiin. Testiin osallistuneet eivät kuitenkaan itse soittaneet kitaroita.
Vaikka kannen puolelta tulevan soinnin kuuleminen onkin tärkeää, niin soittajan näkökulma on yhtä tärkeä: miltä soitin tuntuu ja miten se reagoi omaan soittotyyliin (esimerkiksi hiljaa soitettuna kauniisti soiva kitara voikin mennä isolla kädellä soittaessa ”tukkoon”). Myös tämä näkökulma kiinnosti ja kirvoitti kysymyksiä.
Leonardo-projektissa testimetodeihin kuuluvat tällaisten yleisötestien ohella myös soittajien kitaroilla tekemät sokko- ja ei-sokkotestit sekä rakentajien valmistusvaiheessa tekemät fysikaaliset kokeet. Hyvä näin, sillä pelkästään toisen soittaman näytteen kuunteleminen ei kerro koko totuutta kitarasta – soittotapoja kun on monenlaisia.
Lisätietoa Leonardo-hankkeesta löydät projektin kotivuilta.
Tuoreen päivityksen tutkimuksen etenemisestä julkaisemme Riffin printtinumerossa 3/2017 (julkaisupäivä 7.6.2017).
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2014. Vastaavia tietoartikkeleita lehden edustamilta aihealueilta julkaistaan jatkuvasti uusissa printtinumeroissa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.
Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Riffin irtonumeroita myydään myös digitaalisina näköisversioina. Saatavilla ovat numerot 1/2011 ja sitä uudemmat lehdet.
Katso lisää Lehtiluukkupalvelusta.
