Konserttiarviot

Mainio kevätsää ei saanut monisatapäistä, kotimaisesta rockista pitävää kansaa pysymään poissa yli satavuotiaan entisen elokuvateatterin uumenista. Nyt oltiin tultu tarkistamaan kovaksi luuksi tiedetyn Anssi Kelan keikkakuntoa.

Takatalviseen räntä-ja vesisateeseen saatiin tuiki tarpeellista, lämminhenkistä huojennusta Suomen kauneimmaksi työväentaloksi 2018 valitussa Forssan työväentalossa, varsin verevän juurimusiikin muodossa, kolmen konkarin hoitaessa messevän maukkaan tarjoilun.

Tuntuu olevan pitkä aika siitä, kun viimeksi pystyi käymään totutulla tavalla, rutiininomaisesti konserteissa. Ja onhan tuo kyllä. Hiukan tietysti riippuu, mistä laskeminen aloitetaan, mutta lähemmäs kaksi vuottahan tässä on jo tahmeasti tarvottu, pandemian ja salaliittoteorioiden hetteikössä. Tapahtuma-ala on terminä tullut arkeemme ja kovaan käyttöön.

Suomessa ei olla kovin usein totuttu kuulemaan yhdysvaltalaista 1950–60-luvun country- ja rockperinnettä näin taidokkain stemmalauluin, kuin mitä The Munsons tarjoili harvinaisella keikallaan. Oman kylän pojat viihdyttivät kansaa myös välispiikeillään.

Tihkusateessa perjantaipäivän avannut Maustetytöt sai Pyhä Unplugged -yleisön lämpenemään melankoliselle popilleen. Tajukankaalla ollut runsaslukuinen yleisö hörppi selvin päin kahvejaan, mistä laulusolisti Kaisa Karjalainen mainitsikin omalla tyylillään.

Elävää juurimusiikkia kesähelteisessä maalaismaisemassa. Kuulostaako mukavalta? Kyllä, ja niin teki nyt myös ihan käytännössä.

Motelli Skronkle syntyi 1980-luvun puolivälissä jonkinlaisena vastamanifestina valtavirralle. Tai ainakin orkesterin – jos sitä edes sellaiseksi saa kutsua – viesti on kuin isku palleaan perinteiselle popmusiikille. Tänään yhtyeen ilmaisuun on annosteltu paljon enemmän harmoniaa ja melodiaa kuin siinä todennäköisesti on koskaan ollut.

PK Keränen näytti yleisölle olevansa sama väkevä tulkitsija niin tutussa pistepirkkomaisessa sähköisessä maailmassa kuin pelkällä flyygelin säestyksellä. Säestäjä Valtteri Laurell antoi solistille tilaa ja maalaili taustoja ambienteilla kosketinsoitinsoundeilla. Flyygelin äärellä Laurell päästi jazz-miehen itsessään irti ja koko kattaus nousi uudelle tasolle.

Poikkeuksellisen vetiseen ja ankean harmaaseen ”ikuiseen marraskuuhun” valoa perusasioiden ystäville toi kaikkien pub-rokkareiden kantaisä, Wilko Johnson (72).

Woodstock 1969. Kaikkien musiikkifestivaalien järkälemäinen kantaisä. Siellähän oikein hyvin tunnettuun tapaan esiintyivät mm. Jimi Hendrix, Canned Heat ja Janis Joplin. Mutta siellä päästeli menemään myös Nottinghamista alunperin kotoisin ollut kvartetti Ten Years After. Oiva pumppu, josta yllättävän harvoin nykyään kuulee puhuttavan, saati sitten, että kuulisi sen kappaleita radiosta.

Hector on suomalaisen rockin jättiläinen, tarkkaan ottaen yksi sen harvoista perustajajäsenistä. Heikki Harman alter egon ura ulottuu peräti kuudelle vuosikymmenelle, mikä on jo sinänsä kunnioitettavaa. Poikkeuksellista on sekin, että suosio on yhä megaluokkaa.

Kuvitellaan resepti, johon tarvitaan ensin lahjakkuutta ja ideoita, sitten näkemystä ja taitoa. Tässä tapauksessa kaikkia edellä mainittuja on hyvä laittaa enemmän kuin ”ripaus”. Sitten treenataan ja treenataan. Kunnes kaikki puurtamisen maku häipyy, ja näkyviin ja kuuluviin jää vain lopputulos – vaivattomasti rullaava, spontaanin oloiseksi naamioitu musiikillinen naurupommi nimeltä Jarkko Tamminen Show 2019.

Lokakuinen tiistai-ilta ei sujunutkaan tällä kertaa ihan normikuvioiden mukaan. Luvassa oli erittäin harvinainen tilaisuus kuulla suomalaisen basistisuuruuden, Pekka Pohjolan (1952-2008) viimeiseksi, ja pitkäikäisimmäksi jääneen kokoonpanon hartaasti odotettua esiintymistä. Paikalle saapui hyvissä ajoin niin vannoutuneita entusiasteja, aikalaisia, vanhempia valtiomiehiä kuin nimimuusikoitakin.

Valtakunnan ykköslehti otti taannoin Mira Luodin hampaisiinsa ja kyseenalaisti artistin olemassaolon vertaamalla häntä vanhaan bändikaveriinsa. Outoa journalismia – eihän musiikki ole politiikkaa tai urheilua, jossa verrataan tuloksia?

Suomentaja-kirjailija-säveltäjä-sanoittaja Mikko Koivusalon musikaalikäännökset ulottuvat lajin klassikoista Phil Collinsin säveltämään ”Tarzaniin”. Töistä tuoreimpia edustavat Turun ja Kotkan kaupunginteattereissa esitetty Stingin ”Viimeinen laiva”, Seinäjoella nähty ”Spamalot” ja Tampereen Teatterissa parhaillaan pyörivä ”Notre Damen kellonsoittaja”.

Monien kaipaaman trion ehkä jopa hiukan yllättäväkin paluu keikoille on ehdottomasti yksi kuluvan musiikkivuoden tapauksia. 2015 määrittämättömäksi ajaksi tauolle jäänyt Utajärven ihme ei pettänyt syksyisen sään vihmoessa ulkona.

Jonkinasteista Juice-huumaa on ollut ilmassa vuoden päivät, Teppo Airaksisen ohjaaman ”Juice”-elokuvan teattereihin saapumisesta lähtien. Elokuvan soundtrackille kootusta epätodennäköisen tuntuisesta yhdistelmästä – Juicen vanhoista bändiläisistä vahvistettuna elokuvan pääosan esittäjällä – syntyi yllättäen mitä uskottavin kokoonpano, Juice Originals, joka on ehtinyt todistaa keikkakelpoisuutensa suurimpia konserttisaleja myöten.

Pauli Hanhiniemen laulutekstin mukaan ”joitain tarinoita ei toistella koskaan, toisia toistellaan”. Sanoittajamestari Juha ”Junnu” Vainion monisyiset tarinat ovat niitä ”toisia”, joita kelpaa toistella – aina uudestaan.

Porin Kirjurinluodolle suuntasi messevässä kesäsäässä myös kosolti diinarikansaa tötteröhiuksineen ja kellohameineen. Joka kerta genren ihmisiä nähdessäni nostan henkistä hattua mimmeille kaikkine vermeineen ja sälleille upeine pulisonkeineen perinpohjaisesta tyylille omistautumisesta.

Osana järjestyksessään neljättä Musica Kalevi Aho –festivaalia oli Lounais-Hämeeseen saatu soolokeikalleen pianovirtuoosi vailla vertaa, Iiro Rantala (49).
Illan otsikkona oli improvisointia festivaalin nimikkohenkilön, Kalevi Ahon, säveltämien preludien pohjalta.