Suomessa ei olla kovin usein totuttu kuulemaan yhdysvaltalaista 1950–60-luvun country- ja rockperinnettä näin taidokkain stemmalauluin, kuin mitä The Munsons tarjoili harvinaisella keikallaan. Oman kylän pojat viihdyttivät kansaa myös välispiikeillään.
Muusikkojen liiton omistamassa G Livelabissa oli harras tunnelma kun livemusavajareissa ollut kansa pääsi nauttimaan lähes kaksi tuntisen keikan helsinkiläisduolta. The Munsons -nimen takana on kaksi tahoillaan mainetta niittänyttä kitaristi–laulajaa, herrat Tokela ja Tommi Viksten. Tokelan (oik. Mika Tuokkola) laulutaidot ovat Melrosen kautta tietenkin kaikkien tiedossa, mutta Vikstenin ilmaisukykyinen laulua ei ennen tätä konseptia ole kuultu. Se on hämmästyttävää, sillä hän on tämän tyylisuunnan vokalistina erittäin taitava. Yhdessä Tokelan kanssa he muodostavat upeasti soivan kaksikon, jonka erisoundiset äänet täydentävät toisiaan maukkaasti.
Parhaitenhan Viksten tunnetaan mestarillisesta kitaroinnistaan Kauko Röyhkä & Narttu ja J. Karjalainen Electric Sauna -yhtyeissä. Vuodesta 2015 hän on soittanut Juha Tapion bändissä. Täytyy silti sanoa, että omimmillaan hän on nimenomaan juuri tällaisessa country-, hillbilly- ja rockmaisemassa. Illan aikana kuultiin tyylisuunnan kulmakiviä: Carl Perkins, The Cochran Brothers, Johnny Cash… onneksi myös paljon harvinaisempiakin biisejä kuin vain niitä kaikkien tuntemia klassikoita.
The Munsonsissa kaksikolla on selvä työnjako; Viksten soittaa puoliakustisella Gibson ES-225 -kitarallaan soolot ja Tokela komppaa Martinillaan. Komppikitaristina Tokela on yksi maan parhaista, joten yleisöllä ei ollut valittamista.
The Munsonsin juttu perustuu kuitenkin erityisesti taitavaan stemmalauluun. Miehet vuorottelivat solisteina, ja monesti stemmalaulajan pesti oli yhtä määrittelevässä asemassa kuin solistinkin ääni. Parhaiten jako toimi mielestäni silloin, kun Viksten lauloi pehmeällä tenorillaan leadia Tokelan kuorruttaessa kakun karheammalla äänellään. Näin esimerkiksi duon tunnetuimmalla cover-biisillä The Rough Boylla, ZZ Topin massiivisella hitillä vuodelta 1986. Versio on täydellisesti onnistunut, jonka akustisuus miellyttää minua huomattavasti enemmän kuin partasuiden originaalin pompöösi kasarisoundi.
Sama resepti toimi illan yllärillä, syrjähypyllä Brittein saarelle, kun duo pisti The Beatlesin I’ve Just Seen a Face -hitin (Help!, 1965) mankelinsa läpi. Tästä poikkeamasta bändi veistelikin vitsiä ja soitti heti perään – kuin tasapuolisuuden nimissä – kilpailijabändi Rolling Stonesin vähemmän tunnetun alkuaikojen slovarin I Am Waiting (Aftermath, 1966). Kappale kuultiin Tokelan väkevänä tulkintana.
Resepti on todellakin näin yksinkertainen: vanhoja cover-biisejä kahdella kitaralla ja laululla. Yksinkertaista, mutta toimii. Mukana oli toki pari omaakin biisiä, joista ei tosin tehty sen suurempaa numeroa.
Hyvässä vedossa olleella kaksikolla juttu luisti ja yleisö viihtyi kaikesta päätellen erinomaisesti. Mutta oli miehillä hihassaan vielä isompiakin yllätyksiä. Ensin Viksten ”uhkasi” soittavansa suomirockia, joka sai yleisön repeämään. Sitten se kuitenkin sai sitä – ei ehkä siinä muodossa kuin se oletti – kun Viksten spiikkasi Remu Aaltosen ja Jim Pembroken kynäilemän ”rakkaustarinan” ja aloitti Bourbon Streetin (säv: Aaltonen-Järvinen, san: Pembroke). Vikstenin lauloi säkeistöt country-tyylisen pikkauksen säestyksellä osoittaen, että tämä duo voisi versioida ihan minkä tahansa biisin ja tehdä siitä omansa. Työnjako oli taas oivallinen kun Tokela raapaisi raspikurkullaan biisin c-osan. Onko jameissa puhki kulutettu ikivihreä kuulostanut näin freshiltä koskaan sitten Hurriganesin?
Illan aikana kaksikko versioi Ramonesin Rockaway Beachin (loistava!) ja tietysti myös Go with the Flow:n, stoner rockin superbändi Queen of the Stone Age -hitin. Rough Boyn kanssa ne ovat paitsi jokaisen The Munsons -keikan kulmakiviä, myös vuonna 2009 julkaistun levyn tunnetuimat biisit.
Levystä on toden totta vierähtänyt jo 12 vuotta. Kuten illan laaja kattaus osoitti, olisi kaksikolla todellakin aihetta sulkeutua studioon työstämään jo viimein seuraajaa debyytilleen!
Jos ette hyvät ihmiset ole vielä nähneet tätä Länsi-Helsingin ”poikabändiä”, kannattaa pian korjata asia. Duo on todellinen The Best Kept Secret, joka voisi ihan ylpeänä mennä keikkailemaan vaikka sitten paatuneimpien punaniskajenkkien countrybileisiin syvimpään etelään. Ainoastaan välispiikit pitäisi rakentaa paikalliseen mielenmaisemaan sopivaksi. Tai sitten ei.
