Ismo Alanko: "Ihminen, mutta mikä se on?"

Ismo Alanko on suomalaisen popmusiikin jättiläinen, jonka tuotannosta on vaikea osoittaa toista tärkeämpää vaihetta. Laura Joutsi onnistuu kuitenkin dokumentillaan piirtämään ehjän kuvan luomisvoimaisen taiteilijan mittavasta urasta.

”Tulen siihen risteykseen missä viitat vähenee”, laulaa yksin pianonsa ääressä istuva 59-vuotias Ismo Alanko tuoreessa YLE-dokumentissa. Lauluntekijämestari täytti 60 vuotta ja on saanut kaiken ansaitsemansa huomion 40-vuotisesta urastaan.

Sitaatti on Ismo Alanko Säätiön loistavan Hallanvaara-albumin avauskappaleesta Risteys, joka julkaistiin vuonna 2002 Alangon ollessa 42-vuotias. Nyt laulua käytetään hienovaraisesti kuvaamaan mestarin vanhenemista. Ehkä tämä hieman alavireinen osoittelu on aiheetontakin, sillä Alanko tuntuu varsin vitaalilta taiteilijalta, joka katsoo alati tulevaan, on yhä vimmainen esiintyjä ja muistaa aina uudestaan kääntää joka kiven. Hän ei sammaloidu, vaan haastaa itsensä. Työtä hän tekee uusien, usein itseään nuorempien muusikkojen kanssa.

Ei dokumentista silti mitään joutsenlaulufiilistä tule. Jo avauskohtaus on riemastuttava. Siinä Alanko demonstroi Taiteilijaelämää-kappaleen syntyprosessia. Kohtaus riisuu taiteilijamyyttiä ja näyttää oivaltavasti millaista on laulunkirjoittajan työ. Usein se on järjestelmällistä työhuoneella aamukahdeksalta istumista. Pedanttistakin.

Tällaisia verhon taakse kurkistuksia dokumentti tarjoaa toistuvasti. Ansionsa on ohjaaja-käsikirjoittaja Laura Joutsilla, joka on haastanut kohteensa puhumaan asiasta ja asioiden takaa. Mutta kyllä täytyy nostaa hattua myös päähenkilölle, joka ei pönkitä taiteilijamyyttiä – vaikka niin halutessaan voisi helposti tehdä – vaan kertoo koruttomastikin työnsä haasteista. Esimerkiksi sen, että on aina tehnyt kappaleensa selvinpäin, silloinkin kun elämää (ja ilmeisesti myös keikkoja) muuten ryyditettiin erilaisilla stimulanteillaan. Väkevin huume Alangollekin oli lopulta se kuningas alkoholi, kertoo dokumentti. Alanko kertoo raitistumisensa jälkeisestä luomisvoimasta ja uudesta energiasta. Taas romutettiin yksi myytti.

Neljäkymmentä vuotta, kymmeniä levyjä, muutama bändi, sivuprojektit ja soolot päälle. Siinä on käsittelemistä yhteen tuntiin. Pelkästään Hassisen koneesta tai Sielun veljistä olisi helposti saanut pitkän dokumentin aikaiseksi. Tämä puristaminen väistämättä aiheuttaa oikomista ja tiivistämistä. Varmasti moni katsoja olisi halunnut tietää enemmän Hassisen koneen räjähdysmäisestä suosiosta, joka teki parissa vuodessa nuorista miehistä loppuun palaneita. Tai Sielun veljien shamanistisesta uppoutumisesta täysin uuden ”jonkin” luomiseen ja kuinka tuo yritys tavallaan onnistui, tavallaan aiheutti karikon jäsentensä elämässä. Siinä on isoja aiheita, joihin mahdollisesti saamme lisäselvyyttä Alangon ensi vuonna ilmestyvässä elämäkerrassaan.

Ajallisesti merkittävin, ehkä lopulta myös taiteellisestikin puhtaimmin taiteilijan työstä kertovaa, on Alangon sooloura sen eri bändivaiheineen. Sitä on nyt kestänyt mestarillisen Kun Suomi putos puusta -albumin ilmestymisestä mitattuna 30 vuotta – toisin sanoen 75 % hänen urastaan. Ehkä tästä vaiheesta olisi voinut kertoa enemmänkin?
Vuonna 1990 keskelle juppikauden hypristä ilmestynyt Kun Suomi putos puusta on merkkipaalu, joka on mielestäni kuitenkin se Alangon mestarillisuuden huipentuma. Manifesti suomalaisuudesta ja kansakuntamme törmäyksestä Euroopan kanssa. Levyä ei dokumentissa kuitenkaan juuri käsitellä. Entäpä seuraava albumi, Jäätyneitä lauluja, jossa Alanko tyylilleen uskollisesti romutti kaikki käsityksensä omasta tekemisestään. Jäljellä oli vain maneerinen laulutyyli, kun koneet olivat ottaneet bändin paikan.

Toisaalta en missään nimessä soimaa ohjaajan ratkaisuja painotuksissa. Tässä runsaudenpulassa kuka tahansa olisi ollut mahdottoman edessä: materiaalia ja kiinnostavia vaiheita on vain yksinkertaisesti liian paljon. En myöskään täysin ymmärrä tätä ”tunnin slotti” -ajattelutapaa. Alanko olisi ehdottomasti ansainnut täysipitkän dokumentin tai jopa minisarjan (I osa Hassisen kone, II osa Sielun Veljet ja III osa sooloura), kolmen tunnin mittaisen jakson verran.

Toisaalta nyt dokumentti on niin naseva, että sen jaksaa katsoa myös ne, joille Siekkarit eivät välttämättä aiheita sen suurempaa tunnereaktiota tai jolle Rappiolla on vain joku menneen maailman renkutus. Uskoisin Alangon lauluissa olevan kuitenkin niin väkevä voima, että hänen musiikkinsa löytää aina uusia sukupolvia kuulijoiksi jatkossakin. Ja ehkä mestarin 50-vuotistaiteilijajuhla on jo riittävä syy tehdä se kaiken kertova dokumentti(sarja)kin.

Täytyy myös nostaa dokumentin ansioksi silmää miellyttävät haastattelukuvat, josta välittyy lämpö. Leikkaus on myös rauhallista, mutta mukaansa imevää. Koronapandemia näkyy tämänkin dokumentin tappiona siten, että lunastamatta jää alkuun istutettu lupaus Hassisen koneen jättikonsertissa. Sille oli pedattu paikka dokumentin loppuun. Senpä vuoksi livemusiikin osuus jäi kokonaisuudessa sitäkin olemattomammaksi.

Ismo Alanko: Ihminen, mutta mikä se on?
Dokumentti, Yle, 2020, kesto: 1 h 3 min
Ohjaaja-käsikirjoittaja Laura Joutsi