Vaikka Michael Monroen tarina on jo moneen kertaan kerrottu, pystyy dokumentti piirtämään hallitun ja monitasoisen kokonaiskuvan tästä suomalaisen rock’n’rollin ikonista.
Kronologisesti etenevän elokuvan alkupuoli kertoo hauskasti, kuinka Alice Cooperia fanittavasta nuoresta töölöläisestä Matti Fagerholmista, 1962, syntyy androgyyni rocktähti Mike Monroe.
Siihen tarvittiin musikaalisuutta, saksofoni sekä rohkeutta kulkea täysin omia polkujaan. Jos elokuvan muut käänteet ovatkin tuttua rocktriviaa, on tämä tarinan alkutaival kiinnostavan tuoretta.
Päähenkilön itsensä lisäksi kertojana on oma äiti, Marjatta Kaistila, joka ymmärsi erikoislaatuisen poikansa lahjat. Solistin poikkeuksellinen herkkyys tuleekin dokumentissa erittäin selväksi. ja sykähdyttävintä se on kuulla äidin haastatteluissa sekä äidin ja pojan yhteisissä keskusteluissa. Suhde on välitön ja sen aistii.
Äidin pohdinta erityisen poikansa lapsuudesta taustoittaa hienosti myöhempää tarinaa – ja näinhän hyvän dokumentin kuuluukin tehdä. Rinta rinnan edennyt kiinnostus niin kristinuskoon kuin rockmusaan eivät nuoren Matin elämässä olleet ristiriidassa. Jeesus ja Alice Cooper olivat molemmat tärkeitä. Jälkimmäinen kuitenkin vei voiton ja musiikki imaisi totaalisesti mukaansa.
Äidin rooli on yhä tärkeä Michael Monroelle ja tämän suhteen tuominen näkyväksi, on elokuvantekijöiltä hyvä oivallus. Ihminen myytin takana valottuu ja elokuva pääsee heti normaalia rockdokumenttia syvemmälle päähenkilön persoonaan. Olisi toki ollut kiva kuulla myös isäsuhteesta. Jo edesmennyt isä Pentti Fagerholmin oli maamme kuuluisimpia radioääniä. Velipoika vilahtaa mökin pöydän ääressä, mutta muuten perhe-elämää ei enempää ruodita.
Sitä tietysti osaltaan on elämä New Yorkista löytyneen Jude Wilderin kanssa. Suuren rakkauden menetys ja traagiset vaiheet ovat elokuvan riipaisevimpia kohtia. Vastaavasti kotivideoiden kautta kerrotut pariskunnan elämäntäyteiset vuodet New Yorkissa kissojen kanssa kertovat Monroen siviili puolesta.
Traagisuutta toki riittää. Dokumentti kertaa Hanoi Rocksin synnyn, nopean lennon ja äkkikuoleman, mutta tekee sen kuitenkin jotain uutta tarinaan tuoden. Edesmennyttä Razzlea lukuun ottamatta kaikkia jäseniä on haastateltu, joten kuva on eheä ja se pureutuu asioiden taakse.
Andy McCoyn opportunismi ja diktaattorin elkeet hajottivat yhteishengen, mutta dokumentti toteaa myös sen, kuinka sekaisin kaikki menestyksen vuosina olivat. Ja kuten Sami Yaffa toteaa, ei Monroekaan mikään ”yes-mies” ollut. Vaikeuksien tullen hän eristäytyi muusta bändistä ja tavallaan osasi oikkuillaan karkottaa myös businessmiehet. Huumeet sotkivat niin ihmissuhteet kuin järjestelmällisen työnteon.
Kuten one-liner-mestari Andy McCoy kiteyttää asian: “Me luultiin et me oltiin selvinpäin, mutta me ei oltu lähellekään selvinpäin.”
Brittiläinen keikkamyyjä Richard Bishop vahvistaa asian – päihteet sekoittivat ihmisten lisäksi toimivan bändikemian.
Amerikassa Monroe oli (ja on yhä) ”Best kept secret in rock’n’roll”, kuten hänestä tavataan sanoa. Jenkkilän armoton kilpailu olisi vaatinut ehkä vielä enemmän sopeutumista showbusineksen sääntöihin. Monroen kesyttämättömyydessä on kuitenkin jotain lumoavaa. Hän on luonnonvoima ja originelli, jota ei voi taivuttaa mihinkään muottiin. Tästä puhuvat myös elokuvan kunniakas julkkisosasto.
On hienoa, että tekijät ovat ymmärtäneet myös sen, että puhutaan muusikosta – ei vain artistista tai ilmiöstä. Jan Stenfors aka Nasty Suicide – Hanoi Rocksin perustajajäsen – muistuttaakin aiheellisesti, kuinka valtavasti bändi treenasi, ja kuinka silti yleensä muistetaan kerrata vain tyyliseikat ja huumesekoilut.
Hyvä osoitus Hanoin biisien voimasta on se, että ne tulevat aina uudestaan esiin milloin missäkin. Dokkarissa onkin tuorein laina jenkkiläisestä Peacemaker-scifi-sarjasta, jossa Hanoita ylistetään ”maailman parhaaksi bändiksi”. Mikään suomalaisten keksimä sepite tämä toteutumaton unelma tai tragedia ei siis ole.
Niin se tragedia – sillä sitä Monroen tarina todellakin on. Tekijät ovat tavoittaneet hyvin olennaisen sortumatta melodramaattisuuteen tai ylilyönteihin. Razzlen kuolema juuri ennen lopullista maailmanvalloitusta tuntuu yhä raastavan kipeältä vääryydeltä, jonka kertaamista ei voi katsoa ilman tuskan kyyneleiden kihoamista silmiin. Nuoremmille lukijoille ja muille tietämättömille vertaisin tätä tragediaa käänteiseksi versioksi Suomen jääkiekkojoukkueen MM-voitosta vuonna 1995.
Tuntuu katkeransuloiselta kuulla kuinka Guns ’N Roses -miehet Slash ja Duff McCagan, jotka saavat paljon tilaa dokkarissa, glamrockin kummisetä Alice Cooper, Def Leppardin laulaja Joe Elliot, tuottajalegenda Bob Ezrin ja erityisesti Monroen hyvä ystävä Little Steven hehkuttavat Hanoin ja Monroen valtavaa merkitystä koko 80-luvun rock’n’rollille. Kerrankin nämä ylistykset kuulostavat muulta kuin tyhjältä markkinapuheelta.
Puolitoistatuntisen elokuvan jännite kestää loistavasti, eikä notkahduksia ole. Ainoa latteus oli yhtäkkinen Voice of Finlandin tuominen tarinan keskelle. Se ei tässä stoorissa tunnu olennaiselta, vaikka yhden rahoittajan, Nelonen media, mielestä se varmasti sitä tietenkin on.
Michael Monroe -dokumenttielokuva
Pituus: 96 min.
Ohjaus: Pete Eklund
Käsikirjoitus: Pete Eklund, Patrik Sigmundt, Jussi Lehtomäki
