Samaan aikaan kun Al Di Meola teki Pori Jazzin päälavalla paluutaan Return to Foreverin kitaristina, festivaalin Ultra Music -klubilla touhusi soundcheckiään hyvin toisenlainen kitaristi. 1900-luvun taidemusiikin sanastoa mukaillen voitaisiin puhua ”preparoidusta” kitaransoitosta, sillä Fred Frithin arsenaaliin kuuluvat monet ulkoiset varusteet aina viulunjousesta kännykkään ja satulamikrofoniin.
Riffissä kirjoitetaan paljon kitaristeista, mutta yleensä suhteellisen normaalin määritelmän puitteissa. Siksi ajattelin tällä kertaa puhua sellaisen soittajan kanssa, jonka lähtökohdat instrumenttiinsa ovat monin tavoin erilaiset kuin suurimmalla osalla kollegoitaan.
Vai ovatko sittenkään? 1960-luvulla kitaraan tarttunut Fred Frith aloitti soittamisen siihen aikaan kun Englannissa lähes kaikessa soi blues. Tuolloin tapahtunut bluesin uusi tuleminen loikin pohjan suurimmalle osalle 1960-luvun lopun ja 1970-luvun rockin sähkökitaraestetiikkaa. Miten siis on Fred Frith, koetko sinä mitään yhteyttä juuriisi tässä vaiheessa uraasi?
– Toki se siellä taustalla on, ei se lähde pois. Kun 14–21-ikävuoden välillä opettelin instrumenttini hallintaa, soittoni oli lähes poikkeuksetta blues-pohjaista. Niinpä siitä tuli osa persoonallisuuttani kitaran suhteen, kertoo Fred, kun istumme pihalla auringonpaisteessa.
– Tuohon aikaan Englannissa kuuli paljon paitsi Alexis Kornerin kaltaisia kotoperäisiä bluesmuusikoita, myös aitoja amerikkalaisartisteja, koska heillä oli silloin keikkaa enemmän meillä päin kuin kotimaassaan. Näin siis B.B. Kingit, Muddy Watersit, John Lee Hookerit ja Lightnin´ Hopkinsit. Soittelemaan pääsin Champion Jack Dupree´n kanssa, koska hän asui hetken Yorkshiressa. Joten minulla oli suora kosketuspinta bluesiin, vaikka olinkin itse valkoista englantilaista keskiluokkaa, Fred muistelee.
Koetko nykyään olevasi kitaristina enemmänkin nykymusiikin säveltäjän kaltainen?
– En oikein pidä asioiden luokittelusta. Haluan asettaa itselleni musiikillisia haasteita, säilyttää elävän mielenkiinnon musiikkiin. En mielelläni toista sellaista, minkä jo osaan, vaan tahdon viedä asiat pidemmälle, lähestyä niitä uudesta vinkkelistä. Olen siis aika levoton sielu musiikillisessa mielessä, Fred kiteyttää.
– Toki teen nykymusiikkia ja vapaata improvisointia, mutta kirjoitan myös lauluja ja soitan toisten tekemää musiikkia. Ja soitan myös huvikseni juhlissa englantilaista kansanmusiikkiakin.
Teit aikoinaan Marc Ribotin kanssa levyn ”Sounds of a Distant Episode”, jolla kitarasi kuulostaa lähes uuden musiikin kokoonpanolta. Miten sait tuon soinnin aikaan?
– Hyvin systemaattisella tavalla. Tuolloin minulla oli pakkomielle Fibonaccin lukusarjaa kohtaan, joten tein kaiken sen mukaan. Käytin muistaakseni 13 raitaa ja 13 erilaista kitaraa, joita vaihdoin lukusarjan numeroiden mukaisesti. Se ei siis ollut lainkaan improvisoitu juttu, vaan täysin sävelletty.
– Päätin esimerkiksi, että ensimmäisen raidan sävellaji on F, pitkään soivalla soundilla. Sen päälle sitten äänitin rummuttaen kitaraa, joka oli viritetty C#:ään. Ja niin edelleen, Fred kertaa.
Kuinka hyvä kitaristi koet olevasi teknisessä mielessä?
– Tuo kysymys sisältää jo itsessään tietynlaisen määritelmän tekniikasta. Tekniikkaahan on loppujen lopuksi, se että pystyy ilmaisemaan itseään. Siinä mielessä olen todella hyvä. John McLaughlinin tyylillä soitettaessa olen kamala. Mutta enpä haluaisi sellainen ollakaan, Fred kiteyttää.
Leipä oudosta musiikista
Vuonna 1949 Englannin Sussex´sissa syntynyt Fred Frith opiskeli 1960-luvun lopulla kirjallisuutta Cambridgen yliopistossa, jonka merkittävin anti hänen uralleen oli Henry Cow -yhtyeen perustaminen. Henry Cow teki kokeellista rock-musiikkia seuraavan kymmenen vuoden ajan, ja Fred ehti sen aikana levyttää myös soololevynsä ”Guitar Solos” (1974), joka sisälsi kahdeksan kappaletta improvisoituja, säestyksettömiä kitarasooloja preparoiduilla kitaroilla. Tuo levy herätti esimerkiksi Brian Enon kiinnostuksen, ja Fred päätyi soittamaan kitaraa parilla Enon albumilla. Vuonna 1979 Frith siirtyi luontevasti osaksi New Yorkin vaihtoehtoista avant garde/Downtown-musiikkiskeneä, ja sitä myötä myös asuinpaikaksi vakiintui Pohjois-Amerikka.
Lähes 40 vuoden ajan Frithin elanto on siis tullut ”erikoisen” musiikin soittamisella, mutta kuinka helposti?
– Enpä tiedä mitä tarkoitat ”helpolla” ja mitä ”elannolla”, Fred nauraa ja jatkaa: Kai minä olen vain ollut onnekas. Mieleeni ei koskaan juolahtanut tehdä mitään muuta, eli aikoinaan minua ei kiinnostanut uran luominen tai päivätyöt. Henry Cow´ssa onnistuimme kehittämään hyvinkin itsenäisen tavan työskennellä; tavallaan koska musiikkimme oli sen verran erikoista, että jouduimme tekemään asiat itsenäisesti. Silloin opin muun muuassa kuinka korjata elektroniikkaa tai autoa, tai kuinka pärjätä promoottoreiden kanssa. Me olimme tietenkin hyvin köyhiä; kun bändi hajosi vuonna 1978, maksoimme kullekin jäsenelle 20 punnan viikkopalkkaa.
– Asiat muuttuivat bändin hajoamisen jälkeen, kun muutin New Yorkiin. Sain heti Euroopan keikoista nelinkertaista liksaa, koska ihmiset pitivät minua tärkeämpänä newyorkilaisuuteni vuoksi. Se on tietenkin tyhmää, mutta en valittanut. Elanto ei toki ole senkään jälkeen tullut helpolla, mutta leipää on aina ollut pöydässä tarpeeksi.
Toki sinulla on ollut myös säveltäjävakansseja eri paikoissa. Ne ovat varmaan auttaneet asiaa?
– Halusin perheen, minkä elättäminen vaatii tasaista elantoa. Ja sävellyshommissahan pystyy viettämään enemmän aikaa kotona. Säveltäminen on sujunut hyvin, etenkin filmi-soundtrackien suhteen, joita olen tehnyt jonkin verran.
Mills on kokeilevan säveltäjän turvapaikka
Kerrotko sävellyskäsitteestäsi ”melodiapoiminta”.
– Siinä on sarja nuotteja tietyssä järjestyksessä, josta sitten yritän luoda uusia melodioita ottamalla vain osan nuoteista, mutta aina samassa järjestyksessä, lineaarisesti. Melodiapoiminta on tavallaan outo tapa muotoilla harmoniaa. Esimerkiksi sävellykseni ”Pacifica” melodia koostuu toistuvasta 14 tahdin pätkästä, jossa kaikki sävelet ovat neljäsosanuotteja. Muiden instrumenttien osuudet on otettu tuosta melodiasta. Näin syntyy uusia melodioita, jotka ovat joskus paljon pidempiäkin kuin päämelodia, riippuen siitä miten paljon nuotteja laajennetaan.
Puhut myös studion käyttämisestä sävellyksellisenä välineenä.
– No joo, sanoin sen aikoinaan hieman ironisessa mielessä, koska Brian Eno tapasi korostaa studion merkitystä säveltämisessä. Ja journalistit taas ovat yleensä aika laiskoja: he eivät pyri määrittelemään asiaa tarkemmin, vaan kaikki selitetään tuolla yhdellä lauseella. Studioitahan on sävellyksellisenä välineenä käytetty jo paljon ennen meidän aikaamme, eikä kukaan meistä yhtä paljon kuin 1940- ja 1950-lukujen konkreettisen nykymusiikin koulukunta, esimerkiksi Pierre Shaffer. Itse olin käyttänyt studiota sävellyksen apuna jo Henry Cow´n aikaan, siis ennen kuin olin työskennellyt Brian Enon kanssa.
Toimit tällä hetkellä professorina San Franciscossa sijaitsevan Mills Collegen sävellyksen koulutusohjelmassa. Kerrotko siitä meille?
– Mills on hyvin erikoinen paikka, aloittaa Fred: Sen musiikin koulutusohjelman professorina toimi II maailmasodasta lähtien Darius Milhaud, mikä houkutteli paikkaan joitain opiskelijoita, joista tuli sittemmin nimekkäitä: Dave Brubeck, Steve Reich, ja joku Grateful Deadin kavereista. Paikka sai mainetta kokeellisen musiikin kautta, ja pikkuhiljaa Mills houkutteli tyyppejä, jotka eivät oikein löytäneet paikkaa tavallisista musiikkikoulutusympyröistä. Nyt se tunnetaan nimenomaan kokeellisuuden tyyssijana. Minun edeltäjiäni professorina ovat olleet (minimalisti) Terry Riley ja Anthony Braxton.
– Olin tietenkin hyvin otettu, kun virkaa tarjottiin minulle. Silloin tuntui kuin olisin saapunut juuri oikeaan paikkaan. Nyt olen ollut talossa kahdeksan vuotta, ja siirryn kohta koko musiikin osaston johtajaksi.
Mutta itselläsihän on tutkinto englantilaisesta kirjallisuudesta, eikä mitään sävellykseen liittyviä muodollisia opintoja?
– Totta, Fred nauraa: Monilla opiskelijoistani saattaa olla minua paremmat akateemiset valmiudet säveltämisen opettamiseen. Mutta minulta he saavat näkemyksen, jonka taustalla on ensinnäkin paljon käytännön kokemusta säveltämisestä eri tilanteissa – oli kyse sitten filmi-, orkesteri-, tanssi- tai teatterimusiikista. Voin siis antaa heille käytännön neuvoja. Lisäksi pyrin aina kysymään, miksi he tekevät mitä tekevät. Toki voimme antaa neuvoja aivan perinteisestä sävellysopistakin. Mutta aina on mielenkiintoisempaa kysyä ”miksi?” kuin ”miten?”, Fred kiteyttää näkemyksensä.
Lisätiedot: Fred Firth
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2009. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
