Instrumentaaliyhtye Tinyhawk & Bizzarro julkaisi syksyllä 2023 ensimmäisen levynsä.
Nekorok on kelpo kokoelma sävellyksiä, joista vastaa puhtaalla, jopa rautalankamaisella soundilla soittava lead-kitaristi Jenni Kinnunen.
Jenni Kinnusen lisäksi haastattelussa on mukana Kuopiossa asuva Markus Väisänen, joka edustaa bändin toista puoliskoa eli Bizzarroa. Käy ilmi, että nimi Tinyhawk tulee yhtyeestä, jonka kanssa Jenni Kinnunen kappaleita alunperin soitti. Sittemmin komppiryhmäksi vakiintui kolmijäseninen Bizzarro, jonka muodostavat Markus Väisänen (kitara), Teemu Aho (basso) sekä Jaakko Pöyhönen (rummut). Kahden tahon yhdistymisen haluttiin myös näkyvän uuden yhtyeen nimessä.
Bändin nimen lisäksi erikoisuuskerrointa lisäävät kappaleiden nimet. Annetaan Jenni Kinnusen selittää:
– Ne ovat Japania. Se oli sellainen sopivan neutraali kieli, joka ei liikaa määritä niitä biisejä. Nimet ovat siis tavallaan päälleliimattuja, mutta nyt ajan kanssa kirjaimet ja kappaleet ovat yhdistyneet uudeksi kokonaisuudeksi, hän toteaa.
Kinnusen sävellykset ovat melodioiltaan vahvoja ja mikä parasta, luontevia. Vaikka omaa musiikkia ei välttämättä ole helppo sanoilla selittää, niin miten itse kuvailisit sävellyksiäsi?
– Koen olevani tarinankertoja. Lapsena minua kiinnostivat sellaiset intensiiviset melodiat ja koukut, ja etsin aina musiikista jotain tosi voimakasta tunnetta. Siitä nyt ei voi vetää suoraa viivaa näihin biiseihin, mutta nämä ovat musiikillisina olentoina tosi selkeitä hahmoja. Ja koska olen soittanut instrumentaalimusiikkia klasaripuolella, niin varmaan sieltä tulee jokin tietty muoto ja hahmotus melodian tekemiseen, hän pohtii.
Kokoonpanossa toista kitaraa soittava Markus Väisänen taas jättää bändin musiikin kuvailussa vastuun kuulijalle.
– Itse olen instrumentaalimusiikin suuri ystävä, ja sellaista olen itsekin tehnyt. Se on sillä tavalla mukava laji, että se voi tarjota hyvin erilaisia asioita eri ihmisille, sillä se (merkitys) muotoutuu siellä vastaanottajan päässä. Sellaista palautetta me usein saammekin, että ihmiset käyvät näiden kappaleiden myötä läpi omia muistojaan tai tunteitaan, hän pohtii.
Kehot ovat erilaisia
Haastateltavasta kaksikosta Markus Väisäsellä on aikaisempaa musiikillista taustaa esimerkiksi Jarkka Rissasen kanssa edelleen aktiivisessa Sons of Desert -yhtyeessä.
Jenni Kinnunen taas on soittanut indiekentällä tunnetussa Rosita Luussa. Vasta viitisen vuotta sitten hän alkoi tosissaan panostaa sähkökitaraan, sillä hänen instrumenttinsa oli pitkän aikaa klassinen kitara.
– Aloitin lapsena soittamisen pianolla, mutta 13-vuotiaana halusin vaihtaa sähkökitaraan. Minulle kuitenkin sanottiin, että kannattaisi aloittaa klassisella kitaralla, ja sillä tiellä vietinkin seuraavat 15 vuotta. Vuonna 2018 Merita Berg pyysi minua Rosita Luu -bändin kitaristiksi, joten aloin treenata sähkökitaraa tosissaan. Ensimmäinen vuosi siinä bändissä olikin lievästi sanoen intensiivinen, sillä tavallaan harjoittelin soitinta, mutta samaan aikaan alkoi olla jo festarikeikkoja. Vaikka tiesin aiemmasta kokemuksesta miten harjoitella, niin oli eri asia, että aloin luottaa omaan kehooni. Nyt viiden vuoden jälkeen alkaa olemaan sellainen tatsi, että oloni on turvallinen soittimen kanssa. Tämän prosessin aikana tajusin myös, että sähkökitara on se minun instrumenttini, ja sitä minun olisi pitänyt soittaa alusta asti, Jenni toteaa.
Mistä sinun mielestäsi johtuu, että sähkökitaraa soittavia naisia on ollut Suomessa niin vähän verrattuna miehiin?
– Pystyn kommentoimaan asiaa vain oman kokemukseni kautta. Silloin kun itse olisin 13-vuotiaana halunnut ryhtyä soittamaan sähkökitaraa, niin ei se olisi vaatinut kuin jonkun ihmisen sanomaan, että kyllä, se on oikea valinta. Toisaalta ei minulla ollut silloin esikuviakaan, koska en tiennyt, että maailmassa on ollut samaistuttavia, itseni kaltaisia henkilöitä klasaripuolellakin, kuten vaikkapa Ida Presti. Nykyään kitara ei ole enää soittimena niin leimaantunut sukupuoleen.
Toisaalta Jenni Kinnunen toteaa, että sopivan kitaramallin löytäminen on ollut hänelle vaikeaa.
– Siinä minulla on ollut haasteita niin klasaripuolella kuin sähkökitarassakin. Lisäksi lähtökohtaisesti miesoletettujen opettajien ja kitaristien on ollut hankala hahmottaa sitä, kuinka erilainen keho minulla on, sillä jo ihan senttien tai millimetrien erot käsissä vaikuttaa. Ja kun käsissä on myös liikettä vastustavia lihaksia, niin ne sitten aktivoituu, jos on vääränkokoinen instrumentti. Olenkin joutunut etsimään kitaralla omaa tekniikkaa, sillä en pysty toistamaan samoja liikeratoja kuin sellainen mieskollega, jolla rystysten väli on niin paljon isompi, että siinä on tavallaan yksi sormi lisää.
Tähän väliin Markus Väisäsellä on asiaa:
– Jennin tyyliin soittajana lisäisin sen, että minulle on moni sanonut, kuinka hienoa on kuulla kitaristia, joka ei ole blues-likkien ja muiden kliseiden vanki, kuten suurin osa meistä on. Ne loistaa poissaolollaan hänen soitossaan.
Millaisesta kitarasta olet sitten löytänyt itsellesi sopivan soittimen?
– Ystäväni löysi minulle Epiphonen Olympic Doublen; se on aivan ihana kitara, enkä toista tarvitse. Luulin pitkään, että se on vuodelta ’67, mutta kun käytin sitä huollossa, niin paljastui, että sehän onkin jo vuodelta ’64, Jenni kertoo.
– Tuossa kitarassa on myös harvinainen versio Maestro Vibrola -kampisysteemistä, Markus Väisänen täydentää: kuopiolainen kitarakorjaaja Jari Ollikainen ihastelikin, että ei ole nähnyt tällaista mallia aikaisemmin.
Väisänen oma kitara on tässä bändissä puolestaan Jaakko Ryynäsen (Kotikutoiset Soittimet) rakentama Pääsky.
– Olen nyt viime vuosina soittanut paljon Pääskyllä, jonka esikuva on Kay Thin Twin, mutta kopaltaan pienempänä. Siinä on kuitenkin Kayn mikit, ja elektroniikka on pienennetty koppaan sopivaksi. Omistan myös umpilankkuisen Pääskyn, jossa on sitten P90-mikit.
Kahdessa vaiheessa
Ennen Nekorokin äänittämistä Jenni Kinnunen teki kappaleistaan demot, joissa ”asiat oli jo mietitty aika pitkälle”. Tinyhawk & Bizzarron tapauksessa oli tietysti luontevaa, että myös levyn taltioinnit tehtiin tehtiin kahdessa eri vaiheessa.
– Bizzarro äänitti erikseen pohjat rumpalimme Jaakko Pöyhösen studiolla Pitäjänmäellä toissa kesänä. Sen jälkeen alkoi minun osuuteni, sillä ryhdyin levyn toisen äänittäjän sekä miksaajan Tuukka Tervon kanssa taltioimaan pelkästään kitaroita ja syntikoita Ambience-studiolla Helsingissä. Haato- ja Nekorok-kappaleet sovitin yhdessä Niko Votkinin kanssa, sillä hän teki niihin syntikka- ja rytmielementtejä. Monet raidat äänitettiin myös uudestaan sitten, kun niihin oli löytynyt parempi soundi.
Jenni kertoo, että hänen vahvistimensa levyn äänityksissä olivat ’60-luvun Hagström ja Fenderin Deluxe Reverb.
– Niistä sitten biisikohtaisesti valkattiin parempi vaihtoehto tai miksattiin niitä yhteen. Tykkään tuosta Hagströmistä tosi paljon, ja nyt ostin sille kaveriksi Vox AC10:n, koska ajattelin soittaa keikoillakin stereona.
Markus Väisänen on niin ikään pienten kombojen ystävä, ja hänkin suosii kahden vahvistimen taktiikkaa:
– Minulla on ’70-luvun Fender ”silverface” Champ sekä uustuotantoa oleva Vibrochamp, ja niillä soitan sitten keikoilla stereona. Levyn äänityksissä käytin myös Fenderin Tweed Champia. Lisäksi levyn teossa oli isossa roolissa Eero Koiviston (Eiko Electric Sound) rakentama custom-efekti, johon yhdistetty on hänen Harvest Drive -särönsä sekä harmoninen tremolo. Se oli minulla pohjien äänittämisessä kovassa käytössä, hän paljastaa lopuksi.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2023. Vastaavantyyppisiä, musiikin tekemisen eri puoliin syventyviä haastatteluita ja muita artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
