Amerikassa kantri on suurta. Nashvilleen keskittynyt alan teollisuus on vuosikymmenien aikana tuottanut muhkean joukon toinen toistaan suurempia menestyjiä, jotka tyypillisesti tunnetaan sooloartisteina.
Jokaisen taustajoukoissa hyörii kuitenkin tukku ammattilaisia alkaen biisinteosta ja tuottamisesta aina markkinointiin ja promootioon asti.
Ja kun musiikista on kysymys, ei sovi unohtaa taitavien rivisoittajien osuutta. Yhteisenä tavoitteena on saada pääesiintyjä kuulostamaan hyvältä.
Vuonna 2005 Riffi tapasi Brad Davisin, joka tuolloin jo parinkymmenen vuoden ajan oli kompannut tai soittanut sooloja niin akustisella kuin sähköisellä kitarallakin lukuisien kantrinimien taustalla. Aikaa oli sen ohessa riittänyt vielä muutaman soitto-oppaan julkaisemiseen sekä lukuisiin lehtiartikkeleihin soittotekniikan tiimoilta.
Haastattelun ja tämän jutun ensijulkaisun aikoihin mies kartutti jo hyvää vauhtia mainetta omalla nimellään sooloesiintymisten ansiosta.
Dallas-Fort Worthin alueelta Texasista kotoisin olevan Bradin tulevan ammatin pohjustelu alkoi jo varhaisessa vaiheessa kun hän ryhtyi soittamaan nailonkielistä kitaraa viisivuotiaana.
– Vanhempi veljeni Greg soitti banjoa ja hänen kaverinsa kitaraa ja se näytti niin mukavalta puuhalta, että minäkin halusin mukaan. Kahdeksanvuotiaana sain teräskielisen kitaran ja aloin soittaa veljeni kanssa porukoissa Davis And Company ja myöhemmin Ten Degrees, hän kertoo.
Bluegrass oli sekä seudulle että soitinyhdistelmälle sopiva tyylivalinta ja näppärästi soittaville Davisin veljeksille löytyi nuoresta iästä huolimatta kysyntää tapahtumissa. Ajan mittaan Bradia alkoi kiinnostaa komppaamisen jatkoksi flatpicking, melodioiden ja soolojen soittaminen plektralla.
– Halusin soittaa kuten Norman Blake ja sittemmin kiinnostuin Tony Ricen tyylistä. Kuuntelin levyjä moneen kertaan ja opettelin kappaleet mahdollisimman tarkasti. Kirjoitin niitä muistiinkin omalla tavallani. Vanhempani tukivat soittoharrastusta ja ostivat minulle Norman Blaken vanhan Martin D-18:n kun olin 13-vuotias.
Varsinaista nuottienlukutaitoa Brad ei oppinut – kaikille harjoitteluvinkkejä kysyville hän kuitenkin korostaa ensimmäiseksi lukutaidon merkitystä – mutta sävelkorva kehittyi, mille taas on käyttöä löytynyt sittemmin moneen kertaan.
Ammattina kitaransoitto
Siirtyminen täysammattilaiseksi tapahtui Nashvilleen muuton myötä, kun näköpiirissä oli kiinnitys Ricky Scaggsin bändiin. Se ei kuitenkaan toteutunut, mutta pettymyksestä huolimatta Brad jäi kaupunkiin ja otti vastaan pikkukeikkoja tilaisuuden tullen.
Kohta tarjoutui paikka soolokitaristina laulavan sisaruskvartetti Forester Sisters’in taustalla, vaikka sähkökitara ei ollut Bradin erikoisalaa. Työtä levyillä ja kiertueilla – ensimmäinen keikka oli heti Conway Twittyn lämppärinä – riitti viideksi vuodeksi.
Foresterit olivat muuten ensimmäinen ryhmä, joka sai 14 ensimmäistä singleään Billboardin kantrilistan Top 10:een, näistä viisi vielä ykköseksi.
Korotus superliigaan oli vuorossa vuonna ’89, kun työnantajaksi tuli kantriperinteen vaalija Marty Stuart, joka tunnetaan nasevasta hillbilly rockista ja honky-tonkista, on pätevä Telecasterin soittaja itsekin, eikä käytä stetson-hattua. Ray Flacke oli juuri lähtenyt bändistä ja uutta miestä haettiin tilalle.
– Menin Martyn koesoittoon ja paikalla oli kolmisenkymmentä muutakin heppua, monet näistä vallan erinomaisia Telen soittajia. Heti aluksi muutamat putosivat kyydistä, sillä Marty teki pikku jäynän: ennakkoon oli ilmoitettu, mitä biisejä pitäisi osata, mutta niitä pyydettiinkin eri sävellajeista kuin alkuperäinen. Minua tämä ei haitannut ja sanoinkin, että pomo saa määrätä miten kappaleet soitetaan.
Nashvillen studioissahan on tapana käyttää sointukartoissa sävellajista riippumatonta merkintätapaa roomalaisilla numeroilla, joten pikatransponointi oli tuttua Bradille.
– Marty piti asenteestani ja soitostani ja tarjosi paikkaa minulle, mutta ehtona oli, että minun olisi vielä käytävä sähkökitaratunneilla Richard Bennettin luona. Sehän sopi minulle mainiosti! Olin suuri fani, varsinkin Bennettin soitto Steve Earlen Guitar Town’issa oli upeaa. Menin aamupäivisin hänen luokseen, hörppäiltiin kahvia ja opiskeltiin sointuja ja niiden käännöksiä ja pian bändi lähti kiertueelle.
Hyvä osoitus siitä, että ammattitaidon kehittämisen ei tarvitse loppua, vaikka työpaikka on jo tiedossa. Itse asiassa Nashvillessa ja muissakin musiikkikeskuksissa toimii kokonainen soiton- ja laulunopettajien ammattikunta, joka ei itse käy levyttämässä tai keikoilla, mutta jonka oppilaita on jatkuvasti myyntilistoilla.
Stuartin bändissä Rock ’n’ Roll Cowboys Bradilla vierähtikin kaikkiaan 11 vuotta. Tänä aikana levytettiin useita albumeita, mm. This One’s Gonna Hurt You ja Hit Pack, listasijoituksia ropisi, samoin Grammy-ehdokkuuksia. Krediitit näistä kuuluvat tietenkin sille, jonka nimi on levyn etukannessa, mutta eipä taustajoukkojen merkitys ole vähäinen Nashvillessa, jossa muusikoiden ammattitaidon yleistaso on huiman korkea. Brad kiittää Martya oman ammattitaitonsa kehittymisestä yhteisten vuosien aikana, vaikka aina ei oltu samaa mieltä: hän sai potkut kahdesti ja erosi itse kahdesti bändistä, mutta aina palattiin jatkamaan.
Stuartin pitäessä välillä taukoa Brad ehti säestää levyllä ja kiertueilla sisaruspari Janis Gillin ja Kristine Arnoldin muodostamaa Sweethearts Of The Rodeota. Duolla on historiassaan seitsemän Top 10-hittiä.
Yhteistyö Stuartin kanssa loppui vuonna 2000 ystävällisissä merkeissä. Oli tullut aika tehdä jotain muuta. Vuosien varrella tuttavuuksia olikin kertynyt runsaasti, joten yhteistyökutsuista ei ole ollut pulaa sen jälkeen: työllistäjiä ovat olleet mm. mandoliinivirtuoosi Sam Bush, näyttelijänä paremmin tunnettu Billy Bob Thornton, jonka kaikilla neljällä albumilla Brad on ollut mukana, bluegrassin tunnetuin banjomestari ja Country Music Hall Of Famen jäsen Earl Scruggs, joka yhdessä Lester Flattin kanssa määritteli tyylisuuntaa jo 1950-luvulla.
Hetkinen vain, eikös Earl Scruggs ole jo aika...
– …vanha. Hän on 81. Ilmeisesti bluegrassin soitto pitää nuorena, muistellaanpa vaikka Bill Monroeta. Kun menin soittamaan Scruggsin kanssa, mietin kyllä vieläkö soitto mahtaa sujua. Kyllä hänellä on vielä virtaa vuosikymmenien jälkeenkin ja Foggy Mountain Breakdown ja muut standardit sujuvat mallikkaasti.
Scruggsin perhe esiintyy ystävineen suurissa bluegrasstapahtumissa ja on aina vetonaula, jota tullaan katsomaan matkojenkin päästä. Bradin mielestä on suuri kunnia päästä lavalle alan legendan kanssa.
Eikä sovi unohtaa Bradin ensimmäistä soittokaveria: yhdessä veljensä Gregin kanssa he pyörittävät yhtyettä White Water. Lajina on edelleen bluegrass, mutta lähestymistapa on nykyaikaæisen turboahdettu.
Aikaa vielä omille projekteille
Tarkkakorvainen Brad oppi jo nuorena kuulemaan toisten soitosta melodiat, soolot ja soinnut. Tätä taitoa hän jakaa muillekin: Mel Bay on julkaissut kaikkiaan kuusi hänen laatimaansa sävelkorvan kehittämisopasta eri musiikkityylejä varten. Lisäksi samalta kustantajalta on saatavana hänen kirjoittamansa soitto-opas akustisen kitaran plektratekniikan kehittämiseen.
Flatpicking Guitar Magazine on julkaissut runsaasti Bradin artikkeleita, joissa on soolojen transkriptioita ja bluegrass-harjoituksia. Lehden mukana tulee CD-kiekko, jossa jutuissa analysoidut kappaleet vielä soitetaan.
Soololevyn tekeminen on monen taustasoittajankin haaveena ja Brad on julkaissut niitä kaksi: muutaman vuoden takainen I’m Not Gonna Let My Blues Bring Me Down ja tuore This World Ain’t No Child. Mies pääsee ääneen niin laulajana kuin soittajanakin ja kappaleetkin ovat hänen käsialaansa – osa yhteistyössä muiden kanssa – mutta runsaasti tilaa jää vierailijoillekin, kun säestettävät tulevat vuorostaan käymään; mukana onkin varsin kunnioitettava joukko, mm. Sam Bush, Billy Bob Thornton, Greg Davis, John Jorgenson ja Bela Fleck.
Laatusoittimet työkaluina
Sähköisellä puolella Bradin ykkösvalinta on Fender Telecaster, mikä ei kantriympyröissä ole mikään yllätys. Hänen hallussaan on numerolla 2 varustettu sinihohtoinen Marty Stuart Tribute Tele, joita Fender valmisti rajoitetun erän joitakin vuosia sitten. Soittimeen on koottu parhaat ominaisuudet soitinkeräilijänäkin tunnetun Stuartin valikoiman neljästä suosikista.
Akustinen kitara on kuitenkin Bradin pääsoitin ja niitä hänellä on useita, joukossa Collingsin ja Merrillin käsintehdyt arvokitarat. Nykyisin hän soittaa näkyvästi Takaminen akustisia, erityisesti mallia Nashville DNV360, vaikka ennakkoluulot olivat melkoiset.
– Bluegrasspiireissä Takaminea ei juuri arvosteta, reaktio on pikemminkin tämä, hän naureskelee näyttäen etusormista muodostettua ristiä.
– Martyn kanssa äänitimme muutaman raidan elokuvaan Fire Down Below (suomeksi Tappava Salaisuus), jonka pääosassa on Steven Seagal. Käytin niissä äänityksissä Collingsin akustista. Tapasin myöhemmin Mike Merkuren, joka oli juuri aloittanut Takaminella, ja hän kertoi toivovansa Takaminen kitaroista samanlaista soundia kuin tuon elokuvan soundtrackilla. Kerroin olleeni mukana äänityksissä, minkä jälkeen Takaminella halusivat tutkia ja äänittää kitaraani perusteellisesti. Tämän tuloksena he muuttivat kitaroidensa rakennetta ja sointia ja minulle tarjottiin mahdollisuus edustaa niitä.
Keikka- ja studiotyössä Brad käyttää akustisten vahvistimena Ultrasoundia, joka tuntuu olevan monien amerikkalaisten näppäilijöiden ja jazzartistien suosikki.
Keksijän vikaa
Takaminen kanssa tehdyn suunnittelutyön lisäksi Bradilla on ollut toinenkin anti akustisten kitaroiden varusteluun ja se on jopa patentoitu.
Hänen keksintönsä on nimeltään Bradbender ja Takamine aikoo jatkossa tarjota systeemiä optiona joissakin kitaroissaan.
Bradbenderiin kuuluu kakkoskielen viritystapin reikään asennettu mekanismi, josta menee vaijeri polkimeen. Polkemalla saa nostettua kielen virettä aina kokosävelaskeleen verran. Tavoitteena oli soittaa akustisella samanlaisia venytyksiä kuin Telecastereihin kantripiireissä asennetulla pedal steelin sointia jäljittelevällä B-benderillä. Kopan sisään rakennetut vipumekanismit eivät Bradia miellyttäneet.
– Jotkut pitivät minua kahelina, kun porasin reikää kalliisiin akustisiin, mutta saahan näin tehdä.
Tämän takia rupesin käyttämään S.I.T.:n kieliä. Muilla merkeillä kävi liian usein niin, että polkaisin benderia – ja kieli poikki. Uusi tilalle ja kohta taas poikki. S.I.T.’t ovat kestäneet paremmin. Olen muokannut Kyserin capoja tätä käyttöä varten niin, että kakkoskielen kohdalle tulee lovi.
Toinen keksintö on taas soittotekniikan saralta. Sweeppauksesta ja rockin soitosta inspiraationsa saanut plektrankäyttötapa on nimeltään double down up – nimi kuvastaa plektran liikesuuntia – ja Bradin käsittelyssä se toimii erittäin tehokkaasti rivakan tempon juoksutuksissa kahden kielen välillä. Tarkempi kuvaus näppäilystä ja harjoituksia sen soveltamiseksi on saatavana aikaisemmin mainitussa soitto-oppaassa ja artikkelisarjoissa Flatpicking Magazinessa.
Uusimmat vaiheet
Jokin aika sitten Brad sai kutsun liittyä John Jorgensonin akustiseen bändiin. Jorgenson tunnetaan meillä parhaiten Will Rayn ja Jerry Donahuen kanssa perustetusta Hellecasters-yhtyeestä, joka ’90-luvun alussa julkaisi kolme räväkkää albumia, minkä jälkeen seurasi monivuotinen yhteistyö Elton Johnin kanssa.
Jorgensonin omassa bändissä tyyli on kuitenkin erilainen. Hänen ensimmäinen (After You’ve Gone, ’88) ja tuorein (Franco-American Swing, ’04) soololevynsä ovat kitaraswingiä Djangon hengessä ja viime vuonna ilmestyneessä elokuvassa Head In The Clouds mies jopa esitti eräässä kohtauksessa Django Reinhardtia viiksillä ja käsiproteesilla maskeerattuna.
– Euroopassa Rosenbergit ovat varmaankin tunnetuimpia Djangon musiikkiperinteen jatkajista, mutta Amerikassa John on jo pitkään ollut suurimpia nimiä tämän tyylin parissa, Brad kertoo.
– Itse en ollut aikaisemmin soittanut mustalaisjazzia, mutta Flatpicking Magazinen Dan Miller suositteli minua Johnille – jonka tunsin jo vuosien takaa – kun paikka bändissä avautui. John oli sitä mieltä, että bluegrassin takia minulla on hyvä rytmi oikeassa kädessä ja sitä tässä hommassa tarvitaan. Soitan komppia, minun tehtäväni on olla rumpalin korvike.
– Sanonpa vain, tämä on ollut rankin keikka mitä minulla on ikinä ollut. Biisejä jauhetaan läpi välillä aivan hirmuisella tempolla ja soinnut vaihtuvat jatkuvasti. Alkuvaiheessa vasemman käden sormeni värjäytyivät kielistä mustiksi monen sentin matkalta ja oikeasta kädestä halkesi kynsi. Nyt homma alkaa jo sujua rutiinilla.
Jorgenson julkaisi jokin aika sitten opetus-DVD:n (Intro to Gypsy Jazz Guitar) tyylin tiimoilta. Käytitkö sitä apunasi?
– Katsoin sen kyllä valmistautuessani hommaan, mutta heti ensi harjoituksissa John kertoi sen olevan aloittelijoille tarkoitettu. Minun tulisi soittaa monimutkaisempia sointuja ja nopeampia vaihdoksia. Sain ennakkoon listan harjoiteltavista biiseistä, mutta ilman sointumerkintöjä. Minun tuli itse päätellä soinnut, mutta onneksi minulla on kokemusta aiheesta, Brad naureskelee.
Entäpä kitarasi tällä keikalla: Saga Musical Instruments on juuri julkistanut Selmer-tyylisen ovaaliaukkoisen DG-300:n, Jorgenson Signature-mallin. Sellainenko sinullakin on?
– Ei, koska perinteeseen kuuluu, että sooloa soitetaan ovaaliaukkoisella ja komppaajalla on D-aukkoinen. Niinpä minulla on sellainen (Maccaferri-tyylinen D-500) Sagalta.
Bradin kotisivulta löytyy ääni- ja videonäytteitä miehen soitosta ja keikkakalenteri vaikuttaa varsin aktiiviselta pitkälle tulevaisuuteen: Jorgensonin bändillä on kysyntää ja aika ajoin vuorossa on soolokeikkoja ja klinikkakiertueita. Yhteistyö Takaminen kanssa on mahdollistanut sen, että hän voi päivisin kiertää musiikkiliikkeissä esittelemässä soittimia ja opettamassa ja illalla vuorossa on sooloesiintyminen. Pelkkä miehen ja akustisen kitaran yhdistelmä toimii mainiosti. Suosittelen tutustumista!
Brad Davisin oma netti sivusto löytyy edelleen samasta osoitteesta kuin 2005, joskaan sen päivitystahti ei vaikuta erityisen ripeältä.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2005. Vastaavantyyppisiä, niin lyhyitä kuin pitempiäkin, musiikkiin ja sen tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
