Modernin kitaransoiton arvostetuimpiin nimiin lukeutuva Plini soitti ensimmäisen Suomen konserttinsa elokuun alussa loppuunmyydyllä Tavastialla. On selvää, että väitteet kitarasankarien ja rockin kuolemasta eivät pidä paikkaansa.
Australialainen Plini Roessler-Holgate ei aluksi ollut kiinnostunut muusikon urasta. Hänen kiinnostuksenkohteenaan oli arkkitehtuuri, jonka opintoihin pääsi syventymään yliopistossa. Musiikki kuitenkin kuului Plinin elämään akateemisista pyrkimyksistä huolimatta.
Plini oli kuuden tai seitsemän vuoden ikäisenä onnistunut kinuamaan vanhemmiltaan rumpusetin, mutta rumpujen soitto jäi niiden aiheuttaman kovan metelin takia. Musikaalisen perheen lapsena musiikki oli merkittävässä osassa hänen elämäänsä, mutta urapolkuna se ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa kiinnostanut.
– Kun mietin musiikin tekemistä ja musiikkiuraa, tiesin, etten halua tehdä sitä. Halusin kyllä soittaa ja säveltää musiikkia, mutta keikkailu ei käynyt minulla mielessä.
Asiaan oli syynsä, Plini oli päässyt näkemään keikkailevan muusikon elämää hyvin läheltä. Hänen isänsä oli jazzmuusikko, joka roudasi jatkuvasti massiivista kontrabassoaan keikoille ja takaisin. Ajatus isän jalanjäljissä seuraamisesta ja tupakankatkuisissa baareissa soittamisesta ei tuntunut nuorelle Plinille kovin houkuttelevalta.
Vaikka rumpujen soittaminen oli pitänyt hylätä naapureiden hermojen säästämiseksi, päätyi Plinin käsiin soitin, joka jälkikäteen katsellen muutti hänen elämänsä – ukulele. Miehestä ei suinkaan tullut ukulelevirtuoosia, mutta soitin toimi porttina kohti hänen nykyistä intohimoaan ja ammattiaan. Ukulele nimittäin rikkoutui vahingossa, ja vanhemmat päättivät hankkia ukulelen tilalle kitaran.
Kenties ukulelen pirstoi kohtalo, sillä tilalle ostetusta kitarasta kehittyi Plinille erittäin rakas soitin.
– Siihen aikaan aloin kuunnella Led Zeppelinia ja Creamia, ja muistan, että minulle soitettiin Yesin tuotantoa, kun olin aika nuori, ja rakastin sitä. Ja sitten kun aloin innostua siitä enemmän, ostin kitaralehtiä ja löysin sitä kautta Dream Theaterin, Steve Vain ja Joe Satrianin.
Ja se oli menoa.
Isän musiikkiura ei kuitenkaan ollut innoittanut Plinia opettelemaan jazzin saloja. Tekniseen metalliin ihastunut Plini koki, että jazzista puuttui groove, ja Mike Portnoyn kaltaisiin rumpaleihin verrattuna Art Blakey ja Tony Williams soittivat liian pehmeästi. Lopulta arvostus jazzia kohtaan tuli Pat Methenyn kaltaisilta fuusiokitaristeilta. Myös tämän hetken arvostetuimpiin jazzpianisteihin lukeutuvan Tigran Hamasyanin nimi putoaa Plinin huulilta jazzista puhuttaessa.
– En tiedä johtuiko se teini-ikäisyydestäni vai oliko se todellinen mielipiteeni, mutta mielestäni jazz oli todella tylsää. En tiedä, halusinko vain ärsyttää isääni.
Methenyn kautta löytynyt rakkaus jazzia kohtaan johdatti Plinin ottamaan vaikutteita aiemmin inhoamastaan genrestä. Hänen mukaansa jazz on tällä hetkellä kaikista kehittynein tyyli, kun puhutaan harmoniasta ja rytmiikasta. On siis vain luonnollista, että kun hän haluaa maustaa musiikkiaan, maustehyllyltä valikoidaan jazz-nimilapulla varusteltu maustepurkki.
– Kun säveltäessäni käytän paljon pop punk -sointukulkuja, niin mietin, että miten voin tehdä tästä mielenkiintoisempaa? Ainoa paikka, josta voin lainata, on jazz.
Joko sittenkin keikoille?
Plini perusti kouluaikoinaan muutaman ystävänsä kanssa bändin, joka soitti muun muassa Queens Of The Stone Agen kaltaisten bändien materiaalia. Toiminta muuttui kuitenkin nopeasti hieman teknisemmäksi, kun repertuaariin nostettiin progemetalli-yhtye Mastodonin tuotantoa ja Triviumin kappaleita.
Mutta koska Plini ei tuolloin ollut kiinnostunut keikoista, ei hänen cover-bändinsäkään soittanut yhtään konserttia. Sen sijaan kitaristi oli tykästynyt äänittämään omia kappaleitaan pienessä kotistudiossaan.
– Luulen, että tärkein asia, joka auttoi minua kitaran oppimisessa, oli äänittäminen. Yritin keksiä hienoja ideoita, enkä sitten pystynyt soittamaan niitä tarpeeksi hyvin äänittämistä varten, joten harjoittelin niitä juttuja aina uudestaan ja uudestaan.
Äänittämiään kappaleita Plini uskaltautui myös julkaisemaan, ja niistä tulikin suosittuja internetissä. Ensimmäisiä virallisia julkaisuja ilmestyi internetiin 2010-luvun alussa, ja Plini huomasi pian yllättävän seikan koskien levyjensä myyntiä.
– Muistan, kun tein ensimmäisen kerran CD:n. Painatin sitä 50 kappaletta, ja kaikki myytiin, ja sain niistä enemmän rahaa kuin mitä voisin tienata arkkitehdin työssä. Ajattelin silloin, että oho, ehkä voin yrittää kasvattaa tätä hommaa jotenkin.
Kun levyt alkoivat käydä kaupaksi ja ihmiset osoittivat kiinnostusta, Plini huomasi edessään olevan kaksi tietä. Hän voisi joko suunnitella vessoja tai sitten myydä levyjä ja t-paitoja netissä musiikkinsa ohessa. Orastavasta suosiostaan haltioitunut kitaristi päätti valita jälkimmäisen tien.
Vuoteen 2016 mennessä Plini oli julkaissut viisi singleä ja kuusi lyhytsoittoa. Kauan odotetun debyyttialbumin aika oli lopulta elokuussa 2016, kun kitaristi julkaisi omakustanteena albumin ”Handmade Cities”. Levy sai ihastuneen vastaanoton, ja kehuja sateli niin faneilta kuin kriitikoilta.
Kenties yllättävin ja vavisuttavin kehu tuli kuitenkin korkeammalta taholta. Itse kitarajumala Steve Vai nimittäin tykästyi Plinin soittamiseen, ja sanoi näkevänsä ”poikkeuksellisen kitaransoiton tulevaisuuden” olevan hyvissä käsissä – Plinin käsissä. Ei liene yllätys, että kyseinen lainaus päätyy edelleen kitaristin jokaiseen pressitiedotteeseen mukaan.
– Se on paras asia, mitä voin kuvitella. Se, että tyyppi jota rakastat, sanoo jotain tuollaista riittää motivoimaan aina uudestaan.
Mutta millainen on tuo tulevaisuus, joka lepää Plinin kaltaisten modernien kitarasankarien käsissä? Hän itse näkee genrerajojen kaatuvan entistä enemmän, jolloin rock, pop, metalli, hip hop ja elektroninen musiikki lainaavat kaikki toisiltaan.
– Jokainen genre muuttuu lopulta stereotyypiksi itsestään. Joten kaikki miettivät, miten voisi kuulostaa raikkaalta. Valtavirtapopissa ja hip hopissa on nykyään mukana paljon punkia. Joten kaikki yrittävät löytää jotain uutta ja kaikki lainaavat toisiltaan. Ehkä genret kuolevat lopulta, saa nähdä.
Vaikka genret kuolisivat, on selvää, että Plinin ja muiden uuden sukupolven kitaravirtuoosien myötä kitarasankarin legenda pysyy hengissä, eikä rockia haudata vielä pitkään aikaan.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2022. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
