Siinä missä useimmille soittajille studion äänitys-lampun syttyminen, suora TV-lähetys tai esiintyminen tarkasti kuuntelevalle yleisölle saattavat olla lamauttava kokemus, kitaristi Jarmo Nikku pitää vaativia tilanteita juuri ammatin huippuina. Itsensä ylittäminen ja yllättäminen tuovat parhaita tunteita, mitä soittamalla voi saavuttaa.
Nikulla ei ole omaa kotisivua, jossa olisi listattuna hänen jäsenyytensä bändeissä, diskografiansa, sessiot televisiossa ja esiintymislavoilla ja muut musiikkiprojektit. Pitkä luettelo siitä yli 30-vuotisen uran jälkeen tulisikin. Harpataanpa siksi lähelle nykyaikaa ja kysellään mieheltä, mitä viime aikoina on ollut vireillä. Touhua tuntuukin aina vain riittävän.
– En ole ehtinyt tehdä kotisivua, koska aina rävähtää sellainen projekti, joka vie kaiken ajan, Nikku arvioi.
Haastattelun aikoihin kiireestä piti huolen tasaisesti keikkaileva Hoedown, ja juuri ajankohtaiseksi tuloillaan ollut Carole King 70 vuotta -hanke. Erilaisia klubikeikkoja kalenterissa oli noin kerran kuussa ja lisäksi konsertteja, joissa Hoedownin vieraina ovat olleet Kuustonen, Kaartamo ja Kettunen. Pysyviin kiinnityksiin pitää lukea myös Hectorin bändi, joka kirjoitushetkellä oli puolittain aktivinen.
– Heikki on kieltänyt bändistä lähtemisen kaikilta, kuittaa Nikku.
Pestit kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalissa ja kätensä loukanneen kitaristin tuuraus turkulaisessa rockmusikaali Kakolassa, samaten kuin osuus Tampereella I Love You Because -tuotannossa tuovat esiin teatteri- ja erityisesti musikaaliulottuvuuden Nikun toimenkuvassa.
– Teatteri on työllistänyt minua viime vuosina aika paljon. Wickedia ja Spring Awakeningia tehtiin aikanaan kauan ja ne ovat olleet nastoja: hyvin kirjoitettuja ja kivoja soittaa.
Omille hankkeille jää kuitenkin jonkin verran aikaa.
– Jari ’Heinä’ Niemisen kanssa olemme pistämässä pystyyn kahden kitaristin projektia, jossa soitettaisiin molempien suosikkikappaleita pitkältä ajalta, lähinnä fuusiopohjalta. Ben Granfeltin kanssa meillä on jo samanlainen kitarajytä ollutkin, mutta nyt aikataulut ovat menneet ristiin, eikä yhteistä aikaa tunnu löytyvän. Lisäksi on vielä määräaikaisia juttuja kuten Milana Misicin bändi, jossa tehtiin Laila Kinnusen lauluja. Hämmästyttävän täyteen kalenteri aina tulee, vaikka jo veteraani olenkin.
Nuotin mukaan, omasta päästä?
Monessa mukana oleminen ja työtehtävissä onnistuminen johtavat uusiin kutsuihin ja Nikullahan referenssien lista on jo kunnioitusta herättävä.
– Monista entisistä bändikaverista on tullut tuottajia ja kapellimestareita sekä itsensä työllistäviä lauluntekijöitä. Päivittäistä teollista studiorumbaa Suomi-iskelmän parissa en enää tee, eikä sitä kiirettä enää ole ikävä, mutta hyvien tuttujen sessioissa olen kuitenkin vielä mukana.
Minkä arvioisit olevan juuri sinun vahvuutesi; oletko hyvä lukemaan nuotteja, haparoimaton soittaja, nopea omaksuja…?
– Minun avuni ovat joukkuepelissä, etsin paikkani ketjussa, on Nikun vastaus.
– Esimerkiksi Kakolaan menin viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta oli kiva hypätä tuntemattomaan, joka pitää nopeasti saada haltuun. En ole mikään superlukija, mutta saan nopeasti selville, mitä halutaan ja minun annetaan tehdä asioita omalla tavallani. En välttämättä aina soita, mitä nuoteissa lukee, vaan teen oman tulkintani.
– Minusta on ikävä kuunnella musiikkia, joka on kokonaan luettua, koska se kuuluu. Joku viisas on sanonut, että nuotti on kuin kaupan muistilappu. Leivän ja juuston muistaa ilman lappuakin. Oli hauska nähdä Steve Gadd Randy Crawfordin konsertissa: koko keikasta oli lunttina vain yksi A4-arkki, jossa oli avainkohtia kuten biisien tempoja ja tahtimääriä tai vaihto brushiin. Teen samanlaisia Hoedownin keikoille, koska ne ovat usein pikatilanteita, joissa laulajat saavat paljon tekstiä yhtäkkiä eteensä. Bändin jäsenet ottavat biisit haltuun omilla tahoillaan ja sitten vedetään. Yritetään soittaa ulkoa, mutta luntissa on tukena ja turvana vaikkapa montako chorusta tulee.
Teattereissa on kuitenkin tapana antaa varsin huolellisesti luettavat nuotit.
– Niin kauan kuin muistan, teatterin arreja on tullut Amerikasta ja Englannista ja nehän ovat tosi tarkkoja. Samalla ne ovat hyvin kirjoitettuja ja testattuja: näin se soi. Esimerkiksi Duncan Sheikin säveltämä Spring Awakening on ollut tarkimmin notatoitu juttuja ja hän on itse kitaristi. Mukana oli mm. DADGAD-virettä capon kanssa puolisäröllä tai CGCGCD-vire, erittäin hämärän kuuloisia harmonioita ja muutenkin paljon capon käyttöä. Paperilla nämä näyttivät tiukoilta, mutta soittaessa kaikki oli käden alla ja toimi niin hyvin suoraan lukemalla.
– Joskus kuitenkin tulee lappuja tyyliin ’kyllä sä tiedät’ ja niissä sitten on hajotuksia, joihin tarvittaisiin yksi sormi lisää. Lopulta voin kääntää ne niin päin kuin haluan. Hyvin kirjoitettu stemma on kiva, mutta blankokin on nastaa. Studioaikoina minulle usein annettiin lappu ja pyydettiin soittamaan jotain, mitä siinä ei ole. Siinä etsin paikkani yhteiskunnasta, tuikkasin väleihin elementtejä, Nikku naurahtaa.
Tiimityötä
Studiosessioissahan soitit usein toisten kitaristien kanssa; mikä sinun tehtäväsi oli?
– Alkuvaiheessa olin tyypillisesti kakkoskitaristi Juha Björniselle tai Peter Lerchelle. Olin oppipoikana molemmille ja Peter opetti minua virallisestikin. Mutta meidän soitot toimi luonnollisella tavalla yhteen, kuten nykyisin Heinän tai Hectorin bändin Timo Kämäräisen kanssa. Etukäteen ei tarvitse sopia työnjaosta, eikä toisen tontille tungeta, vaan roolit menevät lomittain.
Oma soololevy kuuluu tyypillisesti kitaristien julkaisuihin, mutta Nikulta se vielä puuttuu. Valmisteluja on kuitenkin ollut useaan otteeseen.
– Aina silloin kun kalenteri näyttää hiljaiselta, mietin, pitäisikö jatkaa kauan kesken ollutta soololevyprojektia. Jo vuonna 1988 tein fuusiotyyppisen kantanauhan ryhmän kanssa, josta myöhemmin muodostui H.A.R.P. ja ensimmäiset soololevyn äänitykset tehtiin ’96. Muutamaan kertaan koko projekti on hylätty ja maku on muuttunut. Sittemmin olen miettinyt, mitä noista biiseistä voisi soittaa dobrolla tai mandoliinilla ja rupesin kallistumaan rootsimpaan suuntaan. Yhden kattauksen tein akustisilla instrumenteilla, mutta ei sekään ollut se juttu. Nyt pohdin, otanko molemmista staileista ja ehkä teen vielä uusia biisejä. Joku päivä on valmista, mutta mikä formaatti…? Ehkä suoraan verkkoon, vaikka en usko levyjen kokonaan häviävän. Hoedown on osoittanut, että konserttien ja klubikeikkojen yhteydessä levyjä menee, joskus kaikki mukaan varatut. Kävijät saavat kivan muiston hyvin menneestä keikasta ja tulevat katsomaan uudestaankin.
Instrumentaalimusiikkiako tämä soololevy tulee olemaan?
– Heilun kahden välillä, pitäisikö levyssä olla instrumentaalipuoli ja laulupuoli. Itse en laula, ja olisi nastaa pyytää vierailevia laulajia; mutta se vaivaa, että kaikki kitaristit tekevät soololevyjä, joihin vierailijoita buukataan. Sapluuna on niin käytetty ja jälki on ihan sama, kuin jos kitaristi kävisi laulajien levyillä, joilla soitto voi olla vielä parempaa kuin itse valvotuilla ja tuotetuilla äänityksillä. Monet mielikitaristini ovat julkaisseet ihan sietämättömiä soololevyjä, joissa biiseissä ei ole mitään. Olen samaa mieltä Steve Lukatherin kanssa siitä, että soololevyjä ei tehdä kotona, vaan studiossa tai hyvä ympäristö muunnetaan studioksi. On juhlaa mennä äänittämään paikkaan, jossa on hyviä korvia sekä mikrofonien sijoittelun tunteva äänittäjä ja vastuuta voi jakaa muille.
Hajautettu soittokalusto
Nikku ei aja itse autoa, vaan hän kulkee teatterista toiseen varustuksenaan olkalaukku ja pukupussi. Niinpä paikkojen päällä ja muutoinkin eri puolille hajautettuna on kalustoa valmiina odottamassa.
– Minulla on setti kaikissa teattereissa, aina paikallaan koko kauden. Lisäksi Tampereella on vuodesta ’91 ollut yksi setti, siihen kuuluva vahvistin ei ole käynyt Helsingissä muutoin kuin keikalla. Kamaa on kertynyt aika lailla, mutta kaikelle on olevinaan syy. En koe, että joukossa olisi turhia hankintoja, koska kaikki ovat studiokunnossa ja enemmän tai vähemmän käytössä. Identtisiä pedaalilautoja on kolme. Laudoissa on häpeilemättä sekaisin Bossin ME-50/70:ia ja mahtavia Mad Professor- ja Zendrive-säröjä. Puritaanit ihmettelevät, mutta tärkeintä minulle on, miten joku istuu omaan käteen.
Nikun käsittelemään soitinvalikoimaan kuuluu viitisenkymmentä kielisoitinta: sähkökitarat, akustiset 6- ja 12-kieliset, mandoliini, banjo, kitarabanjo, irkkubouzouki, autoharppu, dobro, lap steel ja pedal steel. Soittimet ovat tavallisesti niille ominaisessa vireessä ja slideputkella soitettaviin tulee vireitä tilanteen mukaan.
– Hoedownissa soitan melkein pelkästään mandoliinia ja banjoa, en perinteisellä tavalla.
Maniska tuli pysyvästi mukaan kuvaan1990-luvun alussa, kun Kuustonen pyysi Nikun mukaan Q ja Tähdet -sarjaan. Aiem-paa pohjaa Nikku kertoo vahvistaneensa Seppo Sillanpään mandoliinikoulua soittamalla.
Dobro ja lap steel kuuluvat nekin soittimistoon, joskin mies toteaa, että ensinmainitussa ei lähde kilpasille Olli Haaviston kanssa, ja pedal steelkin on vasta harjoitusasteella ja päässyt tähän mennessä mukaan vain yhteen Kummeli-leffaan. Slidesoitto sen sijaan on yksi Nikun kiistattomista vahvuuksista ja usein mukana hänen esiintymisissään.
– Dobrossa on perusvireet GBDGBD tai DGDGBD. Lap steelissa on E-hajotus tai G-hajotus. Lisäksi minulla on Duesen-bergin Pomona. Siinä on muutama kahva, joilla saa pedal steel-tyylisiä efektejä E-vireessä: toinen nostaa G#:n A:ksi ja toinen B:n C#:ksi.
Tähtäätkö sliden kanssa siihen, että linjat olisivat samanlaisia kuin ilman putkea vai haetko soittimelle ominaisia sävelvalintoja?
– Minusta maailman hienoin lap steelin soittaja on David Lindley, jonka linjat ovat aika simppeleitä. Mietin omat valinnatkin ennakkoon. Jerry Douglas soittaa aika paljon putken kärjellä ja poimii sillä yksittäiset sävelet. Aika vähän minullakin on lapa jäässä ja särön kanssa soittaessa soundi on siten parempi, vähemmän tuhruinen.
Nikun sähkökitaroissa on rockin perusvalintoja kuten Telecaster, Stratocaster, Flying V, Les Paul Standard ja Special. Vahvistimia on kymmenkunta, pedaaleja noin 70. Ihan tosi arvokasta vintageosastoa ei kitaroissa ole, paitsi ’63 Gibson Firebird III. Lap steeleista toinen on ’51 Magnatone ja toinen ’55 Fender Champ.
Hiljattain Riffissä 3/12 haastateltu Costello Hautamäki kertoi omia kokemuksiaan Nikulle aiemmin kuuluneesta Schecterin kitarasta.
– Tuo Schecter painaa ihan mielettömästi, mutta käytin sitä studiossa tosi paljon, Nikku muistaa.
– Myin sen, kun hommasin Paul Reed Smithin vuonna ’87 ja kuvittelin PRS:n ajavan saman asian. Hetken aikaa ajoikin, mutta enää sitä ei minulla ole. Olisin ostanut Schecterin Costellolta takaisin, mutta hän totesi vain ”älä kuvittele”.
– Nyt olen hommannut Schecter Hellraiserin, koska Wicked-musikaalissa tarvittiin vuorotellen puhdasta soundia ja salamannopeasti perään laulavaa leadia ja E-Bow-hommia. Tämä oli ihan loistava valinta siihen. Kakola-musikaalissa käytän sitä, koska siellä soitetaan Guitar Rigeilla ja EMG:t ovat maailman varmin tapa soittaa häiriötöntä särökitaraa. Lisäksi kitarassa on tehdasasetuksena Floyd Rosen kanssa kymppikielet. Yseillä en halua vetää.
Millaista soundin ja soiton lopputulosta tyypillisesti haet?
– Haen aika smoothia leadisoundia. Särökitaran ja sellon soundissa on paljon samaa. Tulee tilanteita, joihin pyrin tekemään jotain epämeikäläistä ja hoidan itseni pulaan. Parhaimmillaan se johtaa siihen, että yllätän itsenikin. Kuulen itsestäni, että soittamisen kuva on aika lailla ’70-lukulainen, koska olen aina tykännyt jytäkitarasta kuten Thin Lizzysta ja Leslie Westista sekä brittiprogesta. Jethro Tull on ihan mahtava ja Camelin näkeminen Koria Rollissa ’77 johti Farout-yhtyeen perustamiseen. Se voitti vuotta myöhemmin rockin SM:n ja olimme harjoitusbändinä Pave Maijaselle Mistakes-levyä tehdessä. Vaikka rupesin ammattilaiseksi ’80-luvulla, ei kasari niinkään kuulu soitostani. Rootskamaa soittaessa tuntuu välillä, että lahkeet levenee ja kenkiin tulee lisää pohjaa.
Nikulle ei tuota ongelmia saada paras soittosuoritus aikaiseksi juuri silloin kun sitä vaaditaan.
– Kun äänityslamppu palaa, silloin ollaan tosissaan ja silloin voi ylittää itsensä. Jonkun proggiksen viimeisissä treeneissä homma saattaa mennä ihan päin hemmettiä, mutta yleisön edessä järki, motoriikka ja sydän ovatkin yhtäkkiä synkassa. Aikoinaan tykkäsin suorista lähetyksistä ihan mielettömästi, ne olivat oikeita keikkoja. Jos tehtiin nauhoituksia ja mentiin viidenteen ottoon, niin ajatusvirheitä alkoi tulla jo ensimmäisen oton jälkeen. Vaihde menee päälle kun keskittyminen on täysillä ja silloin saan parhaan esiin. Saisipa sellaisen tunnetilan päälle pitemmäksikin aikaa, olisi ihan mahtavaa.
Opastaja Nikku
Kokeneen soittajan neuvoilla voi olla iso apu oppimisvaiheessa olevien kehitykselle. Nikkukin on tuttu nimi soittoklinikoilla ja verkkopalvelu Rockwayssa häneltä on useita opetusvideoita.
– Klinikoita olen tehnyt paljon ja tykkään pitää niitä, vaik-ken tunne oloani mukavaksi opettajana. Minulla ei ole mitään papereita musiikin opiskelusta ja pedagogiset taitoni ovat puutteelliset. Mutta osaan neuvoa mitä teen ja miksi sen teen. Opin Robben Fordin ensimmäisestä videosta sekstikomppi-idean, joka muutti komppaamiseni ja käytin oivallusta koko H.A.R.P.in ajan. Olisinpa tiennyt saman kymmenen vuotta aikaisemmin. Nyt omilla klinikoillani yritän antaa kävijöille samanlaisia oikoteitä, oikaista muutaman vuoden turhaa yksinäistä jankkaamista.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin painetussa numerossa 4/2012. Vastaavia, musiikin tekemiseen ja soittamiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa printti-Riffissä.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
