Mikko Tamminen on tuottanut elektro-poppia listoille muutamassa eri maassa. Viime vuosina hänen profiilinsa on noussut kotimaisessa hittimusiikissa. Oli siis aihetta kirjata Setä Tamun teesit.
Mikko Tamminen on noussut vaivihkaa kotimaisten tuottajien eturiviin, mistä kertoo esimerkiksi Vuoden Tuottaja -ehdokkuus maaliskuun Emma-Gaalassa. Muihin tänä vuonna ehdolla olleisiin verrattuna Tamminen on hieman varttuneempi, mutta toteaa olevansa juuri sopivaa vuosikertaa: hän sai kokea sitä aikaa, kun musiikkia tehtiin hyvissä studioissa ja vanhoilla metodeilla, ja toisaalta ehti ottaa haltuun myös modernin tuotantotavan. Hän sanoo, ettei halua ”peesata kolme kuukautta jäljestä jenkkituotantojen trendisoundia”, vaan luottaa enemmän omaan juttuunsa.
– Jos jotain nykyään kuuntelen, niin yleensä laitan Neil Youngin Greatest Hitsin soimaan, Tamminen toteaa.
Tapaan Mikko Tammisen hänen nykyisessä asuinpaikassaan Jyväskylässä. Kotoisin hän on Vaasasta ja siellä myös asunut ison osan elämästään. Elektroninen musiikki kuului kuvioihin alusta lähtien, mutta samalla kertyi bänditaustaa. Musiikin teko alkoi Commodore 64:lla, ja ’90-luvun alussa omien bän-dien demot syntyivät Amiga 500 -tietokoneen ja neliraiturin kanssa. Omaa musiikkia – ”underground-räppiä” – Tamminen tekee edelleen Kuningas Pähkinä & Setä Tamu- sekä Yön Polte -kokoonpanoissa.
– Räppiä me tehtiin jo ’90-luvulla. Soitin myös crossover-metallia, ihan HC-kamaa, ja aika paljon pyörittiin vegaanipiireissä soittamassa. Ruotsissahan Uumaja oli HC-kulttuurin keskus, ja sieltä tuli Vaasaan vaikutteita.
Tamminen lisää, että Vaasalla kasvuympäristönä on ollut vaikutusta.
– Kyllähän se on vaikuttanut paljon, esimerkiksi isä katsoi aina Ruotsin TV:stä musaohjelmia. Se suomenruotsalainen kulttuuri missä olen kasvanut on myös ehkä hieman optimistisempi ja elämäniloisempi. Siitä on ollut hyötyä ulkomailla työskennellessä; usein olen kuullut, että sä et voi olla suomalainen, kun puhut niin paljon.
Saksa opetti
2000-luvun alussa Tamminen muodosti Arttu Peljon (Fried Music) kanssa elektronista musiikkia tehneen Firevision-yhtyeen, joka pääsi jo levyttämään isolle yhtiölle. Yhtye kuitenkin hajosi yhden levyn jälkeen, sillä rundaaminen pakollisine promoineen ei tuntunut omalta jutulta. Paremmin istui päivätyö Vaasan Ylellä Strömsö-sarjan leikkaajana, ja oman musiikin tekeminen siinä ohessa.
– Minulla oli Ylellä todella hyvä pomo, joka mahdollisti sen, että sain vuorotteluvapaan, virkavapaan ja palkatonta lomaakin. Niiden avulla pystyin rakentamaan uraani. Siitä Ylelle suuret kiitokset.
Vajaa kymmenen vuotta sitten Music Finland alkoi järjestämään biisileirejä, jonne tuotiin maailmalta menestyneitä hitinkirjoittajia työskentelemään kotimaisten tekijöiden kanssa. Music Finlandin Sami Häikiön usuttamana Tamminenkin osallistui, ja päätyi kerran samaan sessioon Mud-yhtyeen kitaristin ja biisintekijän Rob Davisin kanssa joka oli kirjoittanut mm. Kylie Minoguen ”Can’t Get You Out of My Head”-hitin.
– Se oli ihan hillitön potku takapuolelle kun tajusin, että mähän pärjään. Rob Davis soitti jotakin riffiä, äkkiä tökkäsin mikin eteen, äänitin ja luuppasin, ja aloin tekemään jotain rumpukomppia. Se innostui siitä ihan hirveästi, ja oli tosi kiinnostunut siitä mitä tein sillä koneella. Me saatiin tehtyä loppujen lopuksi aika hyvä biisi, joka päätyi Ranskaan jollekin artistille. Ei siitä mitään menestystä tullut, mutta Rob suositteli minua Lontoossa vaikuttaneelle naislaulaja-biisintekijälle, joka oli levyttänyt Ministry of Soundille jotain klubimusaa. En edes muista nimeä enää, mutta tein hänen kanssaan etänä pari biisiä. Yht’äkkiä minulla olikin kansainvälisesti tehtyä materiaalia, mikä oli siihen aikaan Suomessa harvinaisempaa.
Tämän jälkeen elämä kansainvälistyi muutamaksi vuodeksi.
– Musiikki ja Mediassa Häikiön Sami istutti minut samaan pöytään parin saksalaisen kustantajan kanssa. Heistä toinen soitti parin viikon kuluttua, ja kysyi, että pääsetkö tänne Berliiniin muutaman päivän päästä? Sinne tarvittiin yksi tuottaja kirjoitussessioon, joka tehtiin Planet Roc -studiolla vanhoissa DDR:n yleisradion tiloissa. Sitten olinkin Berliinissä ja vähän muuallakin lähes jatkuvalla syötöllä kirjoittamassa musaa. Ne oli kansainvälisiä leirejä, joista sain paljon tuotantohommiakin. Lopulta kaikki päätyi siihen, että tuotin saksalaisen Glasperlenspielin debyyttilevyn kaikki sinkut. Siitä tuli ihan hirveä menestys, sain kultalevyt sun muut.
Tamminen toteaa, että Saksan aika oli opettavaista touhua, ”samanlaista rumbaa kuin tuottaminen Suomessa kertaa 20”. Esimerkiksi miksaukset menivät todella tiukan seulan kautta.
– Kun lähetät miksauksen sinne, niin siellä istuu 10–15 ihmistä pyöreän pöydän ääressä ja kuuntelee niitä. Sitten tulee punakynää, ja jokaisessa miksauksessa mennään lähemmäs 20. versiota. Siellä istuu muun muassa radiokanavien pomot kertomassa miten biisit pitäisi miksata ja tuottaa, että niiden kanavat soittaisi niitä.
Ovatko radioiden ihmiset Suomessakin mukana samalla tavoin?
– Taitaapa olla, että täälläkin ollaan menossa siihen suuntaan. Nykyään radiokanavien musapäälliköt haluaa olla tosi aikaisessa tuotantovaiheessa mukana, hyvänä osoituksena joku YleX:n kesäkumibiisi. Eikä siinä mitään, jos on jotain hyvää ja rakentavaa sanottavaa. Itse en kylläkään ole ollut täällä sellaisessa tilanteessa.
Tärkeintä, että artisti seisoo kappaleen takana
Nykyistä hittimusiikkia sivuavassa keskustelussa törmää väistämättä puheeseen co-write -kirjoittamisesta ja biisileireistä. Eroavatko ne perinteisestä lauluntekemisestä? Tammisen mielestä niissä ei ole sinänsä mitään uutta, viime vuosina tästä työtavasta on vain puhuttu paljon.
– Co-write-hommassa on tuottaja – eli se mitä itse teen – hän tekee sitä musaa. Sitten on sanoittaja sekä melodiantekijä eli topliner. Biisileireillä nakutetaan ihan biisi per päivä -tahdilla. Kuten Asikaisen Risto asian ilmaisi, niin se on sellaista teollista muotoilua. Levy-yhtiön kaveri ja usein myös artisti briiffaa, että mitä ne haluaa ja soittaa ehkä referenssibiisejä. Ainoa oikea tapa tekijänoikeuksissa on tasajako, koska ei ikinä voi tietää kenen ansiota on, jos biisistä tulee hitti.
– Tiedän, että se kuulostaa tosi kylmältä ja teolliselta, mutta itse en ole koskaan ollut yhdessäkään sessiossa, missä olisi sellainen mentaliteetti. Biisinkirjoittajat ovat poikkeuksetta sellaisia ihmisiä, että kyllä ne sydämestään aina kaiken antaa. Joskus se vaan ei toimi, joskus toimii, hän jatkaa
Toplinerin käyttäminen melodiantekijänä on Tammisen mukaan erityisen hyödyllistä silloin, jos tehdään kappale tietyt markkinat mielessä. Esimerkiksi R’n’B -pohjaisessa musiikissa laulumelodian pitää olla juuri tietynlainen.
– Jos ajatellaan vaikka jenkkimarkkinoita, mihin en kyllä itse ole mitenkään paukkuja laittanut, niin niitä melodioita et kovin helposti osaa tehdä, ellet ole perehtynyt asiaan. Toinen alue, mistä minulla on vähän enemmän kokemusta on Aasia. Jos sä et tiedä mitään siitä pop-musiikkikulttuurista, mahdollisuudet osua on aika pieniä. Yleensähän sessioissa on vielä demolaulajat, ja aasialaisista kirjoittajista tosi monet osaa itse laulaa.
Ilman asiantuntijaakin voi kuulemma onnistua. Tärkeintä on, että laulun esittävä artisti voi seisoa kappaleen takana.
– Me saatiin Japanin listaykköseksi Kara-tyttöbändin biisi, joka tehtiin Köpiksessä niin, että siinä olin minä, yksi jenkki ja tanskalainen. Se vain sattui jotenkin onnistumaan. Itse otin vuosikaudet pulttia siitä, että joku artisti ei hyväksynyt meidän tekemää hienoa biisiä. Sitten ymmärsin, ettei kenenkään tarvitse vetää sellaista, jonka takana ei pysty seisomaan. Itse olen nykyään valmis muuttamaan kappaletta viimeiseen saakka sellaiseksi kuin se artisti haluaa, Tamminen lisää.
Nykyisessä ilmapiirissä Tammista harmittaa se, että musiikin tekemisestä käyty keskustelu on usein niin bisnesvetoista.
– Siitä halutaan jotenkin kadottaa se magiikka, mikä siinä oikeasti vieläkin on. Se on ihan yhtä mystistä touhua kuin ennenkin, sillä kukaan ei ikinä tiedä mistä ihmiset tykkää. Niin kauan, kun se tuntuu leikiltä asiat on hyvin.
Johtuisiko tuo osittain siitä, että koulutusta on niin paljon nykyään? Kaikki yritetään opettaa, vaikka onhan luovan työn opettaminen kuitenkin aika haasteellista.
– Se on. Käyn itsekin opettamassa noissa kouluissa (Sibelius-Akatemia, Popakademie Baden-Württemberg) ihan säännöllisesti. Sen huomaa, että aina välillä kun oppilaiden kanssa juttelee, niin ensimmäisenä ne ajattelee jotain Teosto-jakoja tai Gramex-pisteitä ja tollaisia. Se on minun mielestä vähän omituinen tapa. Ne on tärkeitä juttuja, mutta se ei saa olla se ajava voima. Minullakin meni yli 15 vuotta niin, että tuli maksettua siitä että sai tehdä musaa.
Tamminen toteaa, että häntä itseään on auttanut eniten tietynlainen hulluus ja rohkeus.
– Tapaan aina sanoakin oppilaille, että mä olen ihan hullu: ajattelen, että voin tehdä minkälaisia biisejä vaan ja pärjätä. Kun lähdin ulkomaille, niin moni sanoi, että miksi sä nyt sinne menet, kun siellä on niin hirveä kilpailu. Ajattelin ihan aidosti, että voin pärjätä yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin.
Taloudellisesti mahdollisimman hyvä lopputulos
Biisileireille Mikko Tamminen osallistuu nykyään harvemmin, sillä nykytilanteessa on jo ollut jonkin verran varaa valitakin töiden suhteen. Käytännössä tämä on tarkoittanut enemmän tuottamista ja ”täsmäjuttuja” biisinkirjoituksessa, kuten Kaija Koon ”Siniset Tikkaat”-kappaleen kirjoittaminen.
– Sen järjesti kustantaja ihan täsmäjuttuna. Siellä olin minä, Maija Vilkkumaa, Erin sekä Kaija, sillä hän haluaa itse olla aina mukana noissa sessioissa.
Mitä tulee perinteiseen bändituottamiseen, Tamminen sanoo, ettei mielellään ota teknistä vastuuta, vaan käyttää äänittäjää.
– Kun näin mihin tämä teknologia on menossa, ymmärsin aika aikaisessa vaiheessa, että minun kannattaa myydä jotain mitä on korvien välissä: selkeät visiot siitä miltä jutun tulee kuulostaa. Ei sitä, että on tilat ja paljon laitteita, joiden ylläpito maksaa. Yritän aina miettiä sitä miten saadaan taloudellisesti järkevin ja mahdollisimman hyvä lopputulos näillä laskevilla budjeteilla. Esimerkiksi Neljän Ruusun uudelle levylle äänitettiin kitaroita aika paljon treenikämpällä ja laulut Ilin himassa. Tämä on tietysti musatyylistä riippuvaa, mitään Nashville-kantria ei voisi tehdä näin.
Pyydetäänkö sinua tuottajaksi sen vuoksi, että toisit levylle urbaanimpaa soundia?
– Joskus kyllä. Mutta myös päinvastoin. Esimerkiksi Teflon Brothersien ”Maradonassa (Kesä ’86)” oli sellainen ongelma, ettei kenelläkään ollut siihen mitään tuotannollista ideaa. Minä taas olen ehkä hieman oudon linnun maineessa. Kun isolla kirkolla ollaan vähän niinkuin kakat housussa, niin silloin soitetaan: kyllä se Tamminen keksii jotain erikoista tuohon. Kuuntelin biisiä, ja ajattelin, että kun siinä mainitaan Stock, Aitken & Waterman, niin tiputellaan siihen nyt sitten kaikki sen ajan klisheet ja tehdään sitä sen ajan soundia.
Aikoinaan kotona opituista sosiaalisista taidoista, ”kaikkien kanssa pitää tulla toimeen” -periaatteesta Tamminen kertoo olleen hyötyä niin tuotantotöissä kuin co-write-sessioissa.
– Kun on jätkiä, jotka ovat soittaneet pitkään kimpassa, niin siinä voi tulla välillä pientä kissanhännänvetoa. Se, että osaat käydä oikeana aamuna Lidlin kautta hakemassa ne croissantit, hillot ja suklaalevyt, ja saat ne taas puhaltamaan yhteen hiileen – siitä on aika hillitön apu. Sama juttu on yksittäisen artistin kanssa. Co-write -sessioissa taas astut samaan huoneeseen sellaisten ihmisten kanssa, joita et ole koskaan ennen tavannut. Yksi voi olla Australiasta, toinen Ruotsista, ja siinä pitää sitten tehdä jotain niinkin intiimiä kuin kirjoittaa musaa. Tietyistä tuntosarvista on aika paljon hyötyä, Tamminen uskoo.
Minimalistisesti ja istumatyötä välttäen
Mikko Tamminen kertoo viime vuosina karsineensa oman laitteiston määrää paljon. Omaa studiotilaansa hän kuvaakin sanoilla ”hyvin minimalistinen”.
– Tietokone, midi-kosketinsoitin, vanhat Genelecit sekä Adamin referenssimonitorit. Pari vanhaa analogisynaa joita en juurikaan enää käytä, koska mielestäni softasynat kuulostaa paremmilta. Peruskitara löytyy ja parit mikit. Universal Audion äänikortti on tosin sellainen, mihin voi laittaa jo äänittäessä jotain Neven etuastemallinnusta sun muuta väliin. Tilan olen akustoinut taiteen sääntöjen mukaan, mutta sitä ei ole mitenkään mitattu. Tällaisessa musassa mitä itse teen se ei ole niin tärkeää.
Istumatyöstä Tamminen on luopunut kokonaan.
– Viimeiset kaksi vuotta minulla on ollut pöytä siten, että voin työskennellä seisaaltaan. Se oli aika tappavaa kun aikoinaan Ylellä ensin editoi 7–8 tuntia, ja sitten teki vielä kotona musaa. Sellainen alkoi välillä tuntumaan kropassa.
Toisaalta Tamminen ostaa studioaikaa muilta, jos tuotanto sitä vaatii. Lisäksi omassa pajassa tehdyt miksaukset menevät masteroijalle usein siten, että bassorumpu- ja basso sekä usein myös päälaulu ja stemmat ovat erillisinä raitoina.
– Teen paljon musiikkia, jossa alakerta on tärkeä, varsinkin kun biisejä soitetaan klubeilla. Masteroija pystyy paremmissa olosuhteissa katsomaan, että se toimii.
Minimalistisuus näkyy myös sessioiden raitamäärissä, mikä herättää kuulemma joskus kummastusta. Toisaalta siitä saa kiitosta miksaajilta.
– Joskus artistit ihmettelee kun ne näkee session, että tuossako se nyt on? Käytän hyvin paljon aikaa siihen, että valkkaan oikeat soundit. En tuplaa tai triplaa huonoa pädiä muilla soundeilla, vaan mietin kuinka yhdestä raidasta saa hyvän. Kaiut on ehkä busseissa, mutta muut efektit laitan aina raitaan. Sehän on matematiikkaa kun tietokoneeseen tulee lisää laskettavaa, sitä pienemmäksi ja huonommaksi se menee. Se ei mielestäni soundaakaan niin hyvältä, vaikka tämä varmaan onkin vaan korvien välissä. Olen lähtenyt Commodore 64:n kolmesta raidasta ja nykyään palannut lähemmäs tuota tapaa.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2016. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin yksittäisiä numeroita voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksina Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
