Amorphiksen kosketinsoittaja Santeri Kallio yhdistelee suomalaismytologiseen metalliin eteerisiä synaliidejä, Jon Lordille kumartavaa Hammond-soittoa ja fiilisteleviä pianoriffejä. Kallion laaja-alaiset kosketinsoundit kuljettavat bändin musiikkia eri aikakausille, mutta miehen soittofilosofia palautuu silti aina yhteen soittimeen: pianoon.
Matkaamme ajassa syksyyn 2012. Minimoog odottaa vielä lämpeämistä, kun Santeri Kallio käynnistelee studiosettiään pienessä kellarihuoneessa. Olemme syyskuisena arki-iltapäivänä 5K-studiossa Helsingin ydinkeskustassa, jossa Amorphis työstää seuraavaa, ensi keväänä ilmestyvää levyään.
Kun Moog alkaa kuulostaa vireiseltä, Kallio hakee tuntumaa soittamalla hämyistä lead-melodiaa Moogilla ja taustalle synamattoa Nord Wavella. Vieressä seisovat valmiina Rolandin Jupiter-8, Korgin Polysix ja Clavian Nord Electro 3 Strymon Lex -Leslie-simulaattorilla vahvistettuna.
– Nauhoitimme levyn rummut Hollolassa Petraxilla. Siellä oli Hammond B3, jolla oli tarkoitus soittaa urkuraidat, mutta aika ei riittänyt. Nyt on tyytyminen Electroon, mutta otamme ehkä vielä pari studiopäivää ihan lopuksi jostain, jossa on B3 ja flyygeli, Kallio kertoo.
Vintageklangia toivottu aina
Kallion laaja-alainen kosketinarsenaali kuvastaa hyvin Amorphiksen kokonaissaundia. Bändin musiikissa yhdistyvät niin moderni metalli, suomalaiseen kansanperinteeseen kurkotteleva folk-henki kuin 1970-luvun progefiilistely.
Eteeriset synaliidit, Jon Lordille kumartavat Hammond-kuviot ja fiilistelevät pianoriffit ovat olleet osa Amorphista jo 1990-luvulta asti.
– Bändissä on aina toivottu koskettimilta vintageklangia. Mulla on ollut aika vapaat kädet, ja synakomppiakin irtoaa, jos on tarvittu rohkeampia ratkaisuja. Soundista riippuu katsotaanko musiikissa menneisyyteen vai tulevaisuuteen.
Amorphiksen parilla viime levyllä painotus on kuitenkin ollut pianossa, jonka soittamisessa Kallion omakin soittajatausta on.
– Kaikki on lähtenyt pianosta ja kaikki palautuu pianoon. Piano toimii aina. Jos soittaa vaikka Jupiteria, soitin alkaa pian ohjata soittajaa, mutta pianossa asia on aina toisin päin. Väline ei ole rajoittava tekijä, Kallio sanoo.
Pianossa on myös omat riskinsä, Kallio myöntää. Raskaassa musiikissa piano saattaa liian helposti saada biisin kuulostamaan aikusrockilta. Toisaalta on liian helppo myös lipsua Richard Clayderman -meininkiin.
Ja jos samassa rekisterissä on delay-kitara, piano aiheuttaa vain sotkua.
Kallio suosiikin pianossa hieman suomalaismytologista henkeä, jonka mukaan kuviot, melodiat ja riffit sovitetaan ja soitetaan.
– Pianossa on kuitenkin ennen kaikkea erinomaista sen nopea attack, jonka ansiosta se sopii hyvin moneen paikkaan.
Oleelliset napit hukassa
Yksi suurimpia haasteita Kalliolle on ollut järkevän livesetin kokoaminen. Levyjen kosketinmaailma on pakattava kompaktiin kokonaisuuteen. Tällä hetkellä Kallion kosketinkioskista löytyy Nord Wave mattoja ja liidejä varten sekä Nord Electro pianoja ja Hammond-soundeja varten.
– Livesetti on aina jonkinlainen kompromissi. Isoa määrää soittimia on mahdotonta ottaa mukaan, koska varmaan noin 50 prosenttia Amorphiksen keikoista on ulkomailla ja tehdään lentäen. Matkatavarahinnat nousevat nopeasti liikaa. Joskus Malev-lentoyhtiöllä ylimääräinen paino on maksanut jopa 20 euroa kilo.
Tällä hetkellä Kallio ottaakin kiertueille mukaansa vain Waven, joka painaa laukkuineen 10 kiloa. Electro järjestyy yleensä vuokralle kaveriksi paikan päältä keikkamyyjältä, festivaali-järjestäjiltä tai muualta.
Kallio on myös joustava, sillä jos Electroa ei löydy, hän soittaa yhtä hyvin jollakin muulla vastaavalla pelillä. Harvoin tällaista tilannetta kuitenkaan on. Kallion yllätykseksi esimerkiksi Japanista löytyi Ruotsin punainen paholainen.
Vuokrasoittimella soittamisessa on toki omat haasteensa, jos esimerkiksi preset-soundit eivät ole kohdillaan.
– Joskus myös joku olennainen nappi, kuten enter, exit tai edit on rikki tai puuttuu kokonaan. Soittimen käyttäminen on kieltämättä snadisti hankalaa silloin, Kallio virnistää.
Jos Kallio saisi laajentaa kosketinkioskia, hän ottaisi nykyisten soittimien rinnalle esimerkiksi Moog Slim Phattyn ja sen alle jonkin modernin Hammondin keikkamallin.
Mutta rahtaamisen lisäksi myös tila asettaa rajoitukset, sillä monessa keikkapaikassa lavalla ei ole älyttömästi ylimääräisiä neliöitä.
– Kiipparikioski onkin helposti nakkikioski, ellei pysty toimimaan kuin Rick Wakeman, jolla on suurin piirtein joka soundille oma soitin, Kallio naureskelee.
Vasen käsi kossukolalla
Amorphiksen kosketinmaailman paketointi livemuotoon on haasteellista erityisesti myös soittamisen kannalta. Kahden kitaran, basson ja rumpujen kanssa soittaminen vaatii harkintaa. Jos kädet eivät ole kahdella eri koskettimella, vasen käsi pysyy Kalliolla introja ja outroja lukuun ottamatta yleensä tuttuun tapaan pää-asiassa vapaana. Tai ”kylmällä kossukolalla”, niin kuin Kallio asiasta vitsailee.
Toisaalta sama haaste on usein jo levyillä. Kallio tuli mukaan bändiin Tuonela-levyllä (1998) vaiheessa, jossa muut soittimet oli jo purkitettu. Kokonaisuuteen ei pystynyt soittamaan mitä tahansa, vaikka ideoita olisikin riittänyt.
Samantyyppinen työtapa jatkuu Kalliolla ja bändillä vielä nykypäivänäkin. Toisaalta tästä on etuakin, sillä se auttaa keskittymään soitossa olennaiseen. Bändi on muutenkin pyrkinyt viime aikoina yksinkertaistamaan ilmaisuaan ja pääsemään entistä lähemmäs kohti omaa ydintään, ja sitä myös Kallion soittofilosofia tukee.
– Treeneissä olen joskus kokeillut, että vaikkapa jossain biisissä en soitakaan synamattoa ja pianoa vaan pelkkää pianoa. Kun keskittyy pelkästään pianoon, ilmaisusta saa aivan erilaista, syvempää, Kallio kuvailee pianon, syntikan ja Hammondin soiton erilaisuutta.
Silti Kallio naureskelee, että varsinaista haastetta ei kuitenkaan tuota itse soittaminen, vaan niinkin tekninen asia kuin soundien vaihtaminen.
– Olen joskus miettinyt kustomoitua midipedaalia, mutta en sellaista, jossa on soundinvaihto ylös ja alas, vaan sellaista, jossa olisi vaikka neljälle eri soundille oma kytkimensä. Mutta en tiedä helpottaako se sitä, että soundi pitää vaihtaa sekunnin murto-osassa. Onneksi on kappaleita, jotka voi vetää yhdellä soundilla alusta loppuun.
Älä luota tietokoneisiin
Konemusiikkiakin aikanaan tehnyt Kallio on perehtynyt plugineihin, mutta suhtautuu silti edelleen hyvin varauksella tietokoneisiin.
Kallion mielestä hänen omaankin käyttöönsä löytyisi loistavia plugareita, mutta tietokonekokonaisuuden toimivuudelle keikkakäytössä ei löydy riittävästi luottoa.
– Siihen tarvitsee kuitenkin aina kaksi läppäriä ja kahdet kiipparit, toiset käyttöön ja toiset varalle. Mulla on 1990- ja 2000-luvun vaihteesta jäänyt pinttymä, ettei tietokoneisiin kannata luottaa.
Teknologian kehitys on kuitenkin Kallionkin mielestä johtanut siihen, että kosketinmaailmassa soittaminen ei ole enää kamoista kiinni. Toisaalta myös vintagesoittimet eivät ole enää niin vahvasti itseisarvo kuin vielä joku vuosi sitten.
Kallion mielestä asian haittapuolena on toisaalta se, ettei soittamisessakaan löydetä enää uusia uria.
– Musiikillisesti koskettimissa otettiin 1970-luvulla haltuun tila, 1980-luvulla soitannolliset asiat ja 1990-luvulla tekniikka. Sitten onkin vain toistettu kaikkea vanhaa.
Jotakin piristävää silti välillä löytyy. Viime aikoina Kallio on innostunut esimerkiksi Wolfmotherin soundikokeiluista ja synabassosta, Opethin 1970- ja 1980-luvun henkisistä kosketinmaailmoista sekä Skrillexin raikkaista teknosyntikkasoundeista.
– Jos kuitenkin otetaan Ozric Tentacles, Deep Purple ja Jon Lord, Jan Hammer, The Mahavishnu Orchestra sekä Faith No Moren parhaat hetket, siinä ollaan mielestäni kosketinjutuissa asian ytimessä, Kallio tiiviistää omat vaikutteensa.
Toisaalta Kallio yrittää pitää omankin soittonsa vireänä. Amorphiksen uudelle levylle on tulossa muun muassa Paavalin kirkossa Helsingissä soitettua ja äänitettyä kirkkourkua.
Kolme desibeliä lisää
Yhden merkittävän huomion Kallio on tehnyt Amorphis-vuosiensa aikana. Suhtautuminen koskettimiin raskaassa musiikissa on muuttunut. Vielä 1990-luvulla niistä ajateltiin penseästi, jopa ammattilaisten tasolla.
Asenteen Kallio huomasi eritoten ensimmäisten bändiensä kanssa 1980-luvun ja 1990-luvun vaihteessa.
– Tuottaja tai äänittäjä saattoi katsoa pitkään ja ihmetellä nenän vartta pitkin, että ”jaa teillä on vai syna”. Ja olihan se vähän hassua, että kun muita soittimia nauhoitettiin useampi päivä, koskettimille varattiin tunti-kaksi, ja sekin sunnuntaina, Kallio havainnollistaa asetelmaa.
– Oli myös jonkinlainen kolaus itselle, kun oli soittanut boogie woogie -pianoa ja sitten tuli bändiin ja sanottiin, että paina nyt vaikka ensimmäinen säkeistö tuota yhtä kosketinta ja kertosäkeessä voisit olla hiljaa.
Soittaessaan 1990-luvulla Kyyriassa asiaan otettiin kuitenkin uudenlainen lähestymistapa: kun koskettimet kerran olivat olennaisessa osassa raskasta musiikkia soittavassa bändissä, pidettiin myös huoli, että ne kuuluivat soundissa. Sama oli Amorphiksen kanssa, joka toi lähestymistavan ensimmäisiä kertoja kunnolla death metallin soundimaisemaan Tales from the Thousand Lakes -levyllään (1994).
Myös livetilanteissa koskettimien rooli on korostunut. Kallion mielestä monet vanhan liiton talon miksaajat saattavat silti edelleen jättää koskettimet muun bändin taakse. Vaikka lavalla olisi minkälainen kosketinarsenaali tahansa, niistä ei kuulu yleisölle välttämättä juuri mitään.
Kallion mielestä kyse on ensisijaisesti miksausfilosofiasta.
– Esimerkiksi festivaaleilla miksaaja saattaa ruuvata rumpusoundeja keikan edetessä ja saada ne kuntoon viimeisessä biisissä. Sitten huomataankin, että siellä on myös koskettimet, joihin olisi pitänyt laittaa kolme desibeliä lisää volaa. Asetelma pitäisi olla toisin päin, eli laittaa aluksi kaikki kuulumaan ja vasta sitten alkaa ruuvata soundia.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2012. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
