Levyarviot

Odotus on ohi, tekijä on palannut! Ensimmäisen soololevynsä 15 vuoteen julkaissut – taikuuden ystäväksi ilmoittautuva – Alan Parsons (70) on lajinsa viimeisiä. Oli sitten kysymys bändistään, The Alan Parsons Project, tai kuten nyt, soolovedosta, mies on joka kerta samalla hyvin ennustettava, mutta pystyy silti aina myös yllättämään, jos ei muutoin, niin tekniikan suomin uusin kommervenkein!

Jyrki Anselmi Mäki on oululainen muusikko, sarjakuvataiteilija ja kulttuurin sekatyöläinen. Parhaiten hänet tunnetaan todennäköisesti Radiopuhelimet-yhtyeen laulajana ja toisena pääsanoittajana.

Ellips on rockyhtye, jota voi hyvällä syyllä kutsua superbändiksi. Niinpä kun on mukana maamme hoteimmat muusikot ja ruorissa tähtituottaja Matti Mikkola, on vaara, että huomio menee ohi olennaisesta; Yhden naisen hautajaiset on nimittäin helvetin hyvä levy.

Stoner rockiin perustansa valanut Helsinkiläinen Freedom Fuel suuntaa toisella kokopitkällään tanssin ja popahtavien kertsien maailmaan. Konsepti on vanha, mutta erittäin toimiva. Dance! jaksaa viihdyttää useankin kuuntelukerran jälkeen.

Jos leikitään, että siirtäisimme 60-luvun lopun Lontoon tähän päivään Kallion kaduille niin jossain tiiliseinässä lukisi "Juho is god"! Niin hyvin on kolmikymppinen Juho Pitkänen omaksunut tyylinsä 60/70-luvun bluesrockista ja muustakin aikakauden musiikista.

Jos luulee saavansa pehmeää kuubalaista kitarointia, sitä letkeää tunnelmointia mitä arvostettu sähkökitaristi Marc Ribot on tehnyt muutaman levyllisen verran, tulee pettymään. Ceramic Dog on nihilististä paatosta, jossa kuulija pakotetaan seinää niin verbaalisen tykityksen kuin silkan äänimassan voimin.

Lauri "Arno" Ankerman ja Satu Lankinen esittävät ensimmäisellä yhteisellä levyllään poikkeuksellista suomalaisen, eteläeurooppalaisen ja angloamerikkalaisen perinnemusiikin sekoitusta. Välillä pompahdellaan melkein lastenmusiikin puolelle kansanmusiikkia unohtamatta.

Yhtyeen toinen levy, The place where I belong, tarjoaa hienoa etelänrokkia helsinkiläisittäin.

Ei varsinainen uutuus enää, mutta yhtäkaikki mielenkiintoinen löytö ja jatkon kannalta hyvinkin ajankohatainen. Jyväskyläläisen laulaja/lauluntekijän Toivo Suden Yölaulu-levy on vakuuttava todiste siitä miten parhaimmat biisinikkarit löytyvät usein sieltä vähän sivusta, niiden tunnetumpien takaviistosta.

Kiitos Suomen postinkulun hitauden, sain tämän cd:n käsiini vasta hiljattain. No, joka tapauksessa, onko GIG superyhtye? Näinkin voidaan sanoa, sillä tuon kirjainyhdistelmän takaa paljastuvat Randy Goodrum (laulu) , Dave Innis (laulu ja koskettimet) ja Bruce Gaitsch (kitarat).

Annimaria Rinne (s. 1973) on pitkän linjan laulaja, jonka soisi tällä loistavalla levyllään tavoittavan laulelmamusiikin ystävät ja jazzdiggarit. Jälkeenpäin on levy, jossa yhdistyy mestarillinen soitto ja hallittu, mutta aistikas laulu.

Televisiosta tuttu Mikko Herranen on palannut musiikillisille juurilleen uuden rässirykmenttinsä kanssa. Hassusti nimetty yhtye kantaa nimeä Misterer ja Ignoramus on heidän uunituore esikoislevynsä. Pitkän linjan konkareista koostuva bändi ehti kuitenkin julkaista kolme sinkkua jo viime vuoden puolella, joten ihan puskista he eivät sentään metallikansan tietoisuuteen ponnahda.

Tessa Virta lähestyy toimitusta uudella Hiljaista on -singlellä. Biisi alkaa yksinkertaisella, mutta mukaansatempaavalla bassoriffillä. Kappale kasvaa, mutta äänimaailma jää minimalistiseksi.

Fatboy – Diggin' the Scene on ruotsalaisen, rockabilly-lokerosta ylitsepursuilevan, monipuolisen ja taitavan orkesterin kuudes albumi.

Jokaisen on aina välillä luotava katsaus perinteisiin, omiinsa tai edustamansa alan perinteisiin. Gona Lehtinen tekee sen väkevästi ensimmäisellä soololevyllään Fly now!

Levy äänimaailma improvisaatiopohjaista elektroakustista musiikkia, jossa sekoittuu klassisen musiikin soundimaailmoja, elektroniikkaa, minimalismia ja ambienttia. Orkesterin aikaansaama musiikki on mielenkiintoista, rentouttavaa ja idearikasta kuunneltavaa.

Kahden EP:n jälkeen levy-yhtiön suojiin päätynyt kotimainen Wheel hemmottelee progekansaa seitsemän kappaletta sisältävällä esikoislevyllään. Bändin musiikillinen tyyli on sekoitus metallin raskautta, progressiivisen rockin kokeellisuutta sekä grungen ilmavuutta. Vahva dynaaminen vaihtelu suvantokohtien ja aggressiivisten purkausten välillä tuo jossain määrin mieleen Faith No Moren.

Kotimainen Time Primer on tuupannut alkuvuodesta ulos neljän kappaleen mittaisen EP:n, joka on samalla myös yhteen ensijulkaisu. Bändikuvassa etualalla seisovan kaverin harmaantunut parta kertoo kuitenkin sen, että kyseessä ei selvästi ole ihan untuvikoista koostuva orkesteri.

Tutustuin Dave Forestfieldin musiikkiin vasta joskus toissa vuonna, kun kuulin radiosta kappaleen Me and my bible. Ajattelin että onpa vanha kehno tehnyt hienon uuden biisin. Hämmästykseni oli suuri kun kuulin, että esiintyjä olikin Dave Forestfield eli oikealta nimeltään Tatu Metsäpelto Kuopiosta!!! Ei siis ollutkaan Dylanin uusi biisi…

Iloista musiikkia ammattitaitoisesti soitettuna. Levyllä Sam Huber hoitaa päälaulut, soittaa kiippareita ja on tehnyt ohjelmointeja.