Mielikuvan nälkäänriutuvasta bluesartistista voi unohtaa. Joe Bonamassa (32), tekee mitä haluaa, kenen kanssa haluaa, ja millä haluaa.
Vuonna 2009 uransa huippua elävä Bonamassa on juuri viikkoa ennen Helsingin vierailua soittanut ihailemansa Eric Claptonin kanssa loppuunmyydylle Royal Albert Hallille. Ja täysi oli juuri remontistaan kuoriutuneen Savoy-teatterinkin sali. Toisin kuin julkisuudessa on väitetty, Joe kävi Suomessa jo 2001. Puistoblues ei ollut enää hyvin muistissa, mutta miltä tuntuu olla joka musiikkiaviisin kannessa tätä nykyä?
– Hyvältä, totta kai, mutta se saa myös tekemään töitä yhä enemmän. Tämä on Hetkeni, mutta miten pysyä relevanttina artistina? Pystyykö säilyttämään asemansa, vai häipyykö vähitellen kuvasta ääniä jättämättä? Vaihe on urallani aivan uusi, ja on vaikea nauttia siitä, kun elää juuri sitä, minkä eteen on vuosia töitä tehnyt. Otan kaiken suurena kunniana; senkin että ihmiset yleensä haluavat tulla haastattelemaan minua. En usko hypeen, jota minusta luodaan, enkä toisaalta siihen roskaan, jota kirjoitetaan, toteaa Bonamassa terävästi alkuun.
Bonamassan laitekanta on tarkasti eritelty jo muualla, mutta kerrottakoon että 250 kitaran kokoelmaa ei ole hankittu pelkästään bluesia soittamalla. Joen kitarakauppaa pitäneellä isällä on asiassa roolinsa. Keräilijä kun on, on Joe myynyt ja hankkinut kaiken mahdollisen itselleen jo pariin kertaan.
Bluesia, bluesia
Miten tulla mainioksi blues-kitaristiksi?
– Hmm… en tiedä, en ole hyvä blues-kitaristi, enkä blues-kitaristi, vastaa Joe.
Sikäli yllättävää, koska heppu on äänestyksissä voittanut juuri tuon kategorian. Mutta annetaan haastateltavan toki jatkaa:
– Olen sekoitus eri juttuja: Soitan hiukan bluesia, rockia, klassista, jazzia, countrya, mitä tahansa. Toivoakseni kaikki tuo jossakin vaiheessa muodostuu tyyliksi. En ole koskaan ollut mikään blues-pyhiinvaeltaja, enkä ole ajatellut pyhittää koko loppuelämääni… (kolmelle soinnulle, autan) …niin, kolmelle soinnulle. Enkä sille, että musiikki kuulostaisi autenttisesti juuri siltä, kuin vuonna 1929, tähdentää Joe.
– En vain ole sitä maata. Tunnen rajoitukseni ja ymmärrän, mitä ihmiset suurelta osin haluaisivat ehkä kuulla. Nuo tulkinnat ovat muita varten. Ne on tehty jo moneen kertaan.
Pyrin vain tekemään hyviä levyjä, joista jokainen voi löytää jotakin. Sellaisia, joista löytyy se yhteen kokoava juttu. Levyjä, joilla on muutakin näkökulmaa kuin blues. Minut usein laitetaan blues-kategoriaan, mutta omasta mielestäni en tee blues-levyjä.
Miten siis kuvaisit itseäsi kitaristina?
– Olen vaikutteitteni tuote, ja vaikutteita on paljon: kummallisia, erilaisia. Itselleni ei tuota vaikeuksia ottaa käsittelyyn esimerkiksi jotakin täysin klassista juttua ja sovittaa sitä uudestaan niin, että siitä muodostuu jo melkein kokonaan uusi teos.
Näin on cover-kappaleissanikin. Luotan vaistoihini, koska jos liikaa alkaa ajatella sitä, että ”kuka pitää tästä ja kuka ei”, on vaikeuksissa. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia, kertoo mies intoa puhkuen.
Robert Johnson, mitä ensimmäisenä mieleesi tulee?
– Meillä on sama syntymäpäivä, 8. toukokuuta, toteaa mies pokkana. Synnyin hänen 66-vuotispäivänään (ihmekös siis kaikki tämä, toim.huom.).
Hänen sanoituksensa ovat kuin tikari, joka uppoaa kuulijaan. Lyyrikkona hän on yksi aikojemme syvällisimmistä. Kyse on yhtaikaa yksinkertaisuudesta sekä taidosta maalata kuva.
Musiikillisesti saatan kuunnella kuusi-seitsemän hänen kappalettaan. Sitten riittää, ja on aika kuunnella muuta.
Kun kuuntelen Crossroadsia, kuuntelen Creamin versiota. Samoin on muiden sävellysten kohdalla. Kuuntelen muiden versioita, en Johnsonin omia. Nautin kyllä hänen kappaleistaan, kuten Leadbellynkin. Kyse on mausta, ja blues-puritaanit varmaan teilaavat minut tämän sanoessani, tunnustaa Joe.
Olkoon ikääntymistä tai sitä makuasiaa, mutta eikö todellinen blues ole vain mies ja akustinen kitara?
– B.B.Kingillä oli orkesteri tukenaan, monilla Chicago-miehillä oli isot bändit. Muddy Waters kehitti juttua elektronisempaan suuntaan kvartettinsa kanssa. Huuliharppu pitää muistaa…
Kyse on kuin ravintolasta, joka aukeaisi vain jäsenille: ei kannata. Vastoin kaikkein vanhakantaisimpia blues-jääriä, yritän kannustaa uutta sukupolvea mukaan touhuun. Nuo edellä mainitut kun ovat välillä ei-niin-kannustavia kommenteissaan: ”Ihan hyvää, mutta tuo ei ole bluesia”.
Mikä on autenttista bluesia ja mikä ei? Kuka voi sanoa mokomaa! Minusta on mukavaa, kun joku nuori kommentoi, että soitossani on hiukan Iron Maidenia ja hiukan Robert Johnsonia jännällä tavalla. Ja itsekin olen kaiken lisäksi vielä nuori!
– Uudet entusiastit laittavat vähitellen koko genren uusiksi. Se pitääkin määritellä uudestaan, koska se on ollut melkoisen jumissa jonkin aikaa. B.B.King ja Buddy Guy ovat edelleen varteenotettavia, koska he loivat koko jutun. Heitä ei ole enää montaa jäljellä.
On niitä, jotka soittavat varman päälle, ja näitä, jotka soittavat kuten Stevie Ray Vaughan. Mutta sitten on esim. Walter Trout, jota itse olen aina katsonut ylöspäin. Hän on aina tehnyt, mitä on tehnyt, omaan tyyliinsä, muiden mielipiteistä piittaamatta. Eikä Robert Craykaan paljon anteeksi pyytele…
Aina soudetaan ja huovataan, ja luodaan jokin vastakkainasettelu jolla tehdään genrelle melkoinen karhunpalvelus. On niitä jotka hyökkäävät minua ja kaltaisiani vastaan internetissä uskaltamatta tulla sanomaan asiaansa kasvotusten. En itke itseäni uniin moisesta, mutta jos on jotakin sanottavaa, sanon sen suoraan. Sellainen olen, puhahtaa Bonamassa.
Bändejä ja tyylejä moneen lähtöön
Uudella levyllään Ballad of John Henry (2009) Joe soittaa ensi kertaa rytmikitaristi vierellään. Tuottajana toiminut Kevin Shirley sai näin Joen soittamaan hiukan vähemmän, ilman että tämän täytyi täyttää joka aukko soitollaan. Vaikka mies käyttää myös vuodelta 1974 peräisin olevaa Jeff Beckin inspiroimaa vahvistinsettiä, on pedaalien määrä moninkertainen oppi-isään verrattuna.
Rumpaleita on jälleen useampia, ja Joe kertoo tässäkin tuottajalla olleen sanansa sanottavana. Eli Anton Fig ei silti välttämättä soita mitään sen paremmin kuin keikallakin nähtävä Bogie Bowles. RAH:n keikalla lavalla olivatkin molemmat.
Millainen oli muutos powertriosta kvartettiin?
– Kvartetissa on helpompi laulaa. Triossa pitää aina kilpailla näiden kaikkein kovimpien kanssa: Cream ja Jimi Hendrix Experience. Zeppelin, Jeff Beck Group ja Freekin tavallaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö voisi soittaa triossa, mutta siinä tapauksessa tavara muodostuisi äkkiä täksi raskaskätiseksi mättämiseksi, ja kitaransoitossa on mielestäni kyse paljon muustakin, ynnää Joe.
Mihin suuntaan haluat tulevaisuudessa musiikillasi suunnata?
– En tiedä vielä. Pidätän oikeuden muuttaa suuntaani jokaisen levyni myötä. Siinä on mielestäni osa jutun viehätystä. Olen jutellut joskus asiasta Gary Mooren kanssa, ystävystyimme noin vuoden päivät sitten. Hänkin sanoi minulle suoraan, että minun olisi parasta valita tyyli, ja pysyä siinä.
Arvostan sitä, että hän on asiasta eri mieltä kanssani. Mielestäni omien levyjeni viehätys on juuri siinä, että niitä ostaessaan ei voi tietää, onko se akustinen, raskaskätinen, onko se kuin You And Me, vai Sloe Gin tai uusin. On vaara, että alkaa toistaa itseään levyillään, eikä se ole hyväksi millekään artistille.
Sama levy, sama kiertue, uudestaan ja uudestaan. Pian yleisökin menettää mielenkiintonsa, pähkäilee Bonamassa.
– Menemme Kreikkaan kesäkuussa äänittämään uutta levyä, joka ilmestyy ensi vuonna. Mukaan tulee bouzoukin soittajia ja klarinetisteja! Purkitamme blues-rockia kreikkalaisten muusikoiden kera. Saa nähdä, mitä siitä syntyy!
Ehkä käytämme materiaalin, tai sitten riisumme kaiken ylimääräisen siitä, vielä ei voi tietää. Varmaa on, että saavutamme heidän kanssaan jotakin, mikä ei olisi mahdollista jo kolmatta kertaa jossakin Malibussa, innostuu Joe.
– Asioita ja tekopaikkoja pitää vaihtaa. Peter Gabriel soittamassa bluesia! Kuka piittaa? Ken on leikkiin ryhtynyt, se leikin kestäköön! Minulla ei ole vaikeuksia ottaa riskejä. Sitä on koko urani ollut, jo 20 vuotta! Jos pari levyä ei ole myynyt kovin hyvin, mitä siitä, uhkuu Joe.
Kollegoista ja koulutuksesta
Mitä ihmettä tapahtui Kenny Wayne Shepherdille (samaa ikäluokkaa, kova noste 90-luvulla)?
– Hänelle taisi tulla perhettä, hän kyllä tekee vielä keikkaa Valloissa.
Mitä mieltä olet Derek Trucksista kitaristina ?
– Hän on loistava! Kasvoimme samoissa piireissä. Hän oli Etelän tuote, minä Pohjoisen. Hän on rakentanut uraansa yliopistopohjalta… ehdottomasti aivan kärkisoittajia, oli kyse sitten ihan mistä tahansa genrestä. Hänhän kiistatta äkkäsi uudestaan Duane Allman -tyylin, ja sen jälkeen loi ihan uuden sen pohjalta, mikä on melko poikkeuksellista. Olen onnellinen hänen puolestaan. Menestystä, jota hän on saanut osakseen, ei olisi voitu suoda mukavammalle ihmiselle!
Olet tehnyt myös opetustyötä. Kerro Blues for Schools -projektista?
– Siinä on kyse lasten kiinnostuksen herättämisestä juurimusiikkiin, Freestä Muddy Watersiin. Keikoillamme ei paljoa 16–17-vuotiaita näe, ja siinä se haasteemme juuri on. Saada uusi sukupolvi liikkeelle ja kiinnostumaan tästä genrestä. Ihmiset, jotka ovat isäni sukupolvea, eivät ole enää kymmeneen vuoteen keikoilla käyneet, pitää saada uutta verta paikalle, kiteyttää Joe.
Olet jo soittanut kaikkien suurten kanssa, voittanut kaikki tittelit, onko vielä saavutettavaa jäljellä?
– (puhahtaa)… Sitä olenkin kuule joutunut pohtimaan koko kuluneen viikon! Viime maanantaina saavutin kaksi rajapyykkiä: Soitin Royal Albert Hallissa! Eric Claptonin kanssa!!! Tiistaina herätessäni mietin, mitä saavutettavaa minulla vielä on… Uran pitäminen nykymallillaan, kiertäminen, rahallisen menestyksen jatkuminen: että on varaa Tag-kelloon, jos niin haluaa.
Mutta lopulta se päämääräni kuitenkin on tehdä täydellinen Joe Bonamassa -levy. Sellainen, mistä kaikki ihailijani voivat epäröimättä sanoa: ”Tämä on hänen paras työnsä”. Ja ostaa talo Santa Monicasta, rehahtaa mies nauruun.
Joe Bonamassan harrastus ei yllätä: kitaroiden ostaminen. Mutta olisiko tällä aikanaan B.B.Kingiltä ja edesmenneeltä Danny Gattonilta siipien suojaa saaneella onnenpekalla jo jotakin mottoa?
– Ota riski! Se innostaa muitakin. Se, että omaa vakaumusta, ei hypeä. En ole paras kitaristi, en ole parhaimman näköinen. En ole paras laulaja, enkä paras laulunikkari. En tiedä miten ja miksi olen täällä, mutta kun soitan, olen tosissani, ja toivon, että se liikuttaa ihmisiä, sanoo aikamme kitaristi tarinahetkemme päätteeksi.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2009. Vastaavantyyppisiä, niin lyhyitä kuin pitempiäkin, musiikkiin ja sen tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
