Ja korona-raportointi jatkuu. Pandemiarajoitusten astuessa voimaan Arto Tuunela tuumi, että nyt olisi tilaisuus jonkinlaiseen musiikilliseen uudistumiseen. Uraansa taaksepäin katsellessaan hänelle valkeni, että hän pystyy kyllä hyväksymään suuren osan tekemistään asioista, mutta aivan kaikista jutuista hän ei ole pitänyt. Välillä duunia on painettu sen verran, että jopa oma hyvinvointi on unohtunut – inspiraation perässä juostessa sosiaalinen elämä oli kuivunut täysin kasaan.
Jonkin aikaa voi olla hyvinkin antoisaa poltella kynttilää molemmista päistä, mutta nytpä kotiin lukittautumisen myötä olikin oiva paikka ottaa omat työtavat tarkasteluun ja kysellä mitä haluaa ja mitä ei. Ja kuinka paljon siihen voi itse vaikuttaa. Selkeätä vastausta itsetutkiskelu ei antanut, mutta mies tuli ainakin siihen tulokseen, että viime ajat hän on ollut etuoikeutetussa asemassa ja voi nykyisin valita itseään kiinnostavat jutut. Ja sen päälle tietysti oman musiikin tekemisen Pariisin Kevät -yhtyeessään. Juuri perheenlisäystä saanut Arto miettikin työasioiden sijaan enemmän sitä, kuinka pysyä turvassa ja miten kaikki kääntyisi parhain päin.
Vaikka Tuunela ehkä koki tietoista tarvetta musiikilliseen uudistumiseen, on hänen musiikkinsa tehnyt sitä jatkuvasti miltei tiedostamatta.
Arto muistelee kuinka musiikkiuran alussa kaikki oli tuoretta. Silloin vain reagoi siihen mistä pitää. Kun levyjä kerääntyy enemmän plakkariin, alkaa reagoida siihen, mitä teki viime kerralla. Tulee tarve tehdä eri tavalla. Usein kuulemma ajattelee, että toivottavasti kukaan ei sano, että taas ne tekee tätä samaa. Mutta eikö jatkuvaan muutokseen pyrkiessä ole vaara, että itse muutoksesta tulee se sisältö?
– Tarkoituksen mukainen erityislaatuisuuden hakeminen, jossa tavoitteena on vain, että kunhan tää on vaan erilaista… Ei sekään ole hyvä asia, Arto vastaa ja kysyy perään:
– Mitä jos se onkin paskaa, mitä se silloin hyödyttää?
Hänen mielestä se riski kannattaa kuitenkin ottaa. Pitää luottaa siihen että oma arvostelukyky riittää. Jos haluaa päästä eteenpäin, joutuu hyväksymään, että välillä tulee huteja.
– Jos vaan yrittää tehdä virheetöntä, sit se on vaan sitä. Ja mä en tiedä mitä kiinnostavaa siinä on.
Arto ei koe uudistumista pakolliseksi, vaan enemmänkin inspiroivaksi. Hän ei yritä paeta mitään, vaan kyse on enemmänkin vapauden tunteesta, joka syntyy siitä, ettei aseta itselleen mitään rajoja.
– Kun tekee albumia, niiden biisien parissa viettää tosi paljon aikaa. Se mitä on tehnyt, on tavallaan syöpynyt omaan tajuntaan ja sitä on aika valmis sen hetkisen tyylin kanssa. Kokee, että pystyäkseen inspiroitumaan, pitää ensi kerralla tehdä joku irtiotto. Aika harvoin kuitenkaan inspiroi se, mitä teki viimeksi, hän kuittaa.
Asia ei silti ole niin, että mitään aiemmin tehtyä ei saa enää tehdä. Silloin kaikki polut olisi aika äkkiä kuljettu. Olennaista on, että pysytään jollain tavalla siinä omassa karsinassa.
– Ihmisillä on kuitenkin rajattu määrä kapasiteettia, miten paljon pystyy tekemään uutta silleen, että se on omaa. On sekin aika falskia, jos alat vaan tekemään jotain juttua, josta et ymmärrä mitä se on.
Joskus tuttuihin asioihin saatetaan palata ihan vaan nostalgiamielessä. Sillekin on paikkansa, mutta se on samalla vaaran paikka. Nostalgia on ihmiselle luontevaa, joskaan siihen kuplaan ei kannattaisi jäädä pitemmäksi aikaa, Tuunela pohtii.
– Tosi moni artisti on tehnyt niiden mestriteoksen uran alkuvaiheissa. Ja sen jälkeen käy helposti niin, että sitä asiaa yritetään tehdä uudelleen ja uudelleen. Kehitys on jäänyt siihen, eikä uskalleta enää rikkoa kaavaa, että päästäisiin johonkin muualle. Ja silloin tulee helposti tylsää.
Arto Tuunela palaa muisteloissaan uransa alkuun. Nuorella medianomiopiskelijalla kävi munkki päästessään Finnvoxiin työharjoitteluun. Suomen kärkistudio oli hyvä paikka monipuolisuutensa ansiosta. Hieman ennen Finnvoxiin pääsyä mies oli pohtinut mitä haluaisi isona tehdä.
– Äänilevyn tuottaminen oli se mitä mä halusin. Eikä siihen mennyt montaa vuotta.
Ja tämä albumi oli:
Damn Seagulls: Soul Politics
(Fullsteam Records, 2007)
Damn Seagullsin kakkoslevy oli Arto Tuunelan ensimmäinen täyspitkä albumi, jossa hän toimi toiselle artistille taiteellisena tuottaja. Hän oli kiertänyt bändin kanssa jo jonkin aikaa ja tehnyt siinä sivussa liveääntä muillekin bändeille. Livemiksaus osoittautui kuitenkin turhan stressaavaksi.
– Se ei selkeästi ollut mun leiviskä.
Sen tajuttuaan Artolla kirkastui ajatus, että pelkästään studiota tästä eteenpäin, kiitos.
– Mä en halunnut olla siellä livetiskin takana. Se oli liikaa mulle. Monihan nauttii siitä samalla tavalla kun mä nautin, kun mä saan olla siellä lauteilla. Suuri hatunnosto heille jotka sitä tekee. Se on äärimmäistä sepän hommaa. Onneksi Finnvoxin kautta studiohommat alkoivat lisääntymään, eikä keikoille tarvinnut enää lähteä.
Studiotyöskentelyssä vetosi – ja vetoaa vieläkin – että asioita voi hieroa vaikka kuinka ja tehdä mahdollisimman hyvää.
– Se oli tosi makeeta, että sä olet siellä tarkkaamossa ja keskityt sekä yksittäisiin juttuihin että siihen, mitä siinä yhteisesti tapahtuu. Livenä ei ketään haittaa, jos tulee moga, kun se fiilis on niin tärkeä. Studiossa riehakkaan flown löytyminen ei aina ole yksinkertaista. Joskus sitä pitää vähän etsiä, toisinaan taas hiukan tasoittaa.
Kun kovan livejyrän maineessa oleva bändi saapui studioon, oli toiminta oitis kohdillaan. Paidat lähtivät saman tien päältä ja meno oli hyvinkin vapautunutta ja intensiivistä. Bändillä oli debyyttialbumin ja keikkailun jäljiltä into päällä.
– Niiden keikoilla oli aika hikinen meininki ja saattoi herättää pientä pahennustakin siellä täällä. Ne oli nuoria ja tuntui hauskalta olla mukana siinä kelkassa. Tehtiin pitkää päivää, ja yritettiin tehdä niin hyvää kuin mahdollista. Ja hyvä levy siitä tulikin.
Arto nostaa esiin laulaja-säveltäjä Lauri Elorannan, jolla oli päällä kova draivi, joka synnytti tarttuvaa popmusiikkia. Sitä oli hienoa todistaa vierestä.
– Lauri sävelsi välillä yöllä himassa puolet jostain biisistä uusiksi, kun ei ollut tyytyväinen johonkin. Seuraavana päivänä äänitettiin sitten uusi versio.
Vimmaisuuteen kuuluvat tietysti myös sisäiset ristiriidat. Tuunela muistelee kohtausta, jossa väännettiin siitä, miten poppia tai punkia musiikin pitää olla.
– Eräs yhtyeen jäsen ei suostunut soittamaan biisiä tietyllä tempolla, kun liian hitaalla meni popin puolelle. Jossain vaiheessa hän soitti biisiä sitten sabotaasimielessä tahallaan liian nopeasti. Ne oli kuitenkin pieniä juttuja, joista päästiin yli.
Kohtaus kielii kuitenkin siitä, että bändin jäsenet suhtautuivat intohimoisesti esittämäänsä musiikkiin. Muuten se ei varmaankaan olisi ollut tappelun arvoista.
– Se oli ihanaa. Siinä oli sitä todellista luomisen vimmaa. Nyt ei tehdä mitään yritysrokkia!
Arto ei koe, että hänen tuottajana pitäisi puuttua bändien sisäisiin kahnauksiin. Itsekin pitkään bändissä soittaneena hän tiedostaa, että ihmisillä on eri mielialoja. Kaikkea ei kannata alkaa heti korjaamaan.
– Se oli hetkellistä. Sitä vaan odottelee, että se menee ohi. Juodaan kahvit, käydään syömässä, avataan kaljat… kyllä se siitä. Ei se ole sen kummempaa. Sellainen tilanne, että bändissä kaikki olisi tasapuolisen tyytyväisiä kaikkiin asioihin on fyysisesti mahdotonta. Sen takia on tärkeää, että bändissä on liideri joka sanoo, että tää tehdään näin. Jos joku ei tykkää, niin vähän aikaa nieleskellään. Ei se ole sen kummempaa.
Jollain pitää olla aina se viimeinen sana, jonka jälkeen päästään eteenpäin. Jos ei ole, sitten käännytään tuottajan puoleen. Ja jos bändi on tosi demokraattinen, silloin tuottaja sanoo, että nyt mennään näin ja kaikki kunnioittaa sitä, Arto jatkaa.
Uran alussa työkalut erilaisten tilanteiden hoitamiseen ovat usein vähissä. Ei voi oikein luottaa kokemukseen, eikä oikein mihinkään muuhunkaan. Ainoa asia, mihin Arto Tuunela tuolloin luotti, oli oma intuitio.
– Onko vireessä? Onko soundi oikeanlainen? Milloin tarvii jotain lisää? Sitä siinä treenas koko ajan. Jotkut artistit on useinkin sillä tavalla sisäänlämpiäviä, että ne tarvii vaan hyvän kuuntelun ja jonkin aikaa soittoa. Ne on tehneet sitä jo treeniksellä ja keikoilla. Ne ei välttämättä tarvii muuta kuin että ne unohtaa, että ne on studiossa. Se vaan on vaikeaa, että miten päästään siihen että ne rentoutuu.
Yksi keino rentoutumiseen on unohtaa kiire. Jos takaraivossa nakuttaa, että kolmen tunnin päästä pitää olla valmista, voi tulla yliyrittämistä. Tällöin lääkkeenä oli, että vain odoteltiin. Yleensä illalla oikea fiilis oli löytynyt: se otollinen hetki kun ollaan vielä vetreitä, muttei väsyneitä. Silloin taltioidaan hyvät asiat.
Toinen asia oli ymmärtää, milloin tarvitaan fiilistä, milloin tarkkuutta.
– Bändihommissa tehdään myös asioita – kuten kitaran tuplaus – joissa ei tarvita fiilistä. Ne asiat kannattaa tehdä yleensä eri aikaan päivästä, kuin fiilistä vaativat hommat.
Kolmas esille nouseva asia on palautteen antaminen.
– Jos joku asia on pielessä, niin sen sijaan, että osoittelee artistille pelkästään virheitä, kaivaakin niitä hyviä asioita. Se palautteen antaminen on tosi tärkeää. Iso osa mun hommasta on vaan kuuntelemista, että onko kaikki hyvin. Parhaimmillaan se on sitä, että mun ei tarvi sanoa bändille mitään. Taltioin vaan sen mitä ne tekee. Mä vaan tarkkailen että kaikki on ok.
Tuottajan hommia aloittaessa jokainen varmaan pohtii omia linjanvetojaan, millaista roolia haluaa työssään ottaa. Arto Tuunelan linjanveto oli, että bändillä pitää olla vahva oma visio. Se, että artisti odottaa tuottajalta valmista visiota, ei häntä sytytä. Hänen panoksensa on tapa, miten asioita käsitellään ja miten se lopputulos hahmotellaan. Miten bändin soundiin voi tuoda jotain sellaista, mitä he eivät ole itse kuulleet. Tarkka hän ainakin on.
– Välillä otettiin aika paljon ottoja, että saatiin tarpeeksi hyvä. En halunnut olla sillä tavalla lepsu. Bändin pitää jaksaa soittaa uudestaan ja uudestaan. Sellainen, että bändi soittaa pari ottoa, että nyt on hyvä fiilis, ei käy. Tai että soittaa vähän ja lähtee himaan ja tuottaja korjaa kaiken.
– Musta tuntuu, että olen tehnyt paljon duunia bändien kanssa…
Artolta katkeaa puhe, mies vilkaisee kulman taakse, josta kuuluu Pariisin Kevään läpimurtohitti Pikku Huopalahti. Kasvoille ilmestyy poissaoleva katse, kunnes mies kokoaa itsensä.
…niin että, jos on kyse sellaisesta bändistä… (Sanat takeltelvat miehen kurkussa, hassu tilanne vaikuttaa keskittymiseen) …jolla on enemmän fiilistä kuin teoriaa, on tosi tärkeetä että sen kautta mennään. Silloin niiden biisien pitää kuitenkin olla oikeasti treenattuja. Sellaisten bändien kanssa työskentely on aina tosi siistiä. Studiossa ei pitäis käyttää aikaa siihen, että opetellaan soittamaan jotain. Se ei ole kivaa.
Jos bändillä ei ole paljoa kokemusta studiosta, saattaa olla, ettei analyyttistä korvaa omaan juttuun vielä löydy. On vaan se treenikämpällä saavutettu sairaan kova fiilis. Arto on ollut muutamia kertoja sellaisessa tilanteessa, jossa joutuu oikeasti pähkäilemään, että miten tämän jutun saa kuulostamaan hyvältä.
– Sellaset nuoret tyypit on usein aikamoisia sähköjäniksiä, joita on vaikea saada pysymään paikoillaan. Se mitä siinä kuitenkin tarvitaan – jos halutaan saada hyvää aikaan – on istumalihaksia ja kärsivällisyyttä. On eri asia, jos olet virtuoosi ja tiedät mitä teet. Studiohommissa oppii nopeasti arvostamaan soittajaa. Se on paras ystävä.
Kun Arto Tuunela kuuntelee tänä päivänä Damn Seagullsien kakkoslevyä, hän nyökkää, ettei tekisi mitään eri tavalla. Albumista huokuu positiivinen nuoruuden energia. Kaikesta vimmasta huolimatta albumiin on käytetty aikaa ja harkintaa. Jotain on opittu.
– Lauri on hyvä biisinkirjoittaja, joka teki myös hienoja sovituksia. Lauri oli mukana Pariisin Kevään ekalla levyllä ja Niko Kangas (yhtyeen tenorisaxofonisti) tokalla. Tuosta ajasta on paljon hyvä muistoja.
CMX: Mesmeria
(Ratas Music Group, 2015)
Arto Tuunela on tehnyt paljon tuotantohommia nuorten bändien kanssa. Nyt työstössä oli kuitenkin kokenut bändi, johon verrattuna Arto oli nuorukainen. Hän kertoo olleensa aina kiinnostunut siitä, millainen henkilödynamiikka kullakin bändillä on. Jokaisella bändillä on kuitenkin omansa. Erityisen kiintoisaa on seurata pitkään toimineita bändejä, joille on vuosien varrella ehtinyt muodostua oma toimintatapansa – kuten tässä tapauksessa CMX:ää.
– Heidän on täytynyt tehdä jotain oikein, kun yhdessä ollaan oltu näinkin kauan. Oli kiva tutustua siihen juttuun.
Arto tunsi CMX-kitaristi Janne Halmkronan jo valmiiksi, sillä hän oli ollut Tuunelan A&R:nä Sony Musicilla.
– Mä luulen, että hän jollain tavalla piti siitä miten mä lähestyn musiikkia. Että mä olen jotenkin sopivalla tavalla sisäänpäin kääntynyt.
Levynteko käynnistettiin viiden biisin demosessioilla Studio Mankussa Porvoossa. Tarkoituksena oli kokeilla, josko Arton lähestyminen toimisi heidän kanssa. Demosessioiden myötä bändi rukkasi materiaaliaan piirun aggressiivisempaan ja vaikeaselkoisempaan suuntaan.
– Se suunta löytyi paremmin ekojen sessioiden jälkeen. Sisällön kannalta siitä oli hyötyä. Sen jälkeen he tiesivät paremmin millaista tavaraa haluavat tehdä. Eihän se ole mitenkään äkäinen levy, mutta sisältää pari hyvinkin järkälemäistä ja pari tiukempaa rallia.
Kun todettiin että yhteistyö toimii, päätettiin levy tehdä eri studioissa. Pohjien tallennukseen valittiin Joensuulainen SF-studio, jossa Tuunela oli käynyt jo Pariisin kevään kanssa. Hän kiittelee pajaa, jossa on panostettu viihtyisyyteen ja tunnelmaan. Sitäpaitsi reissuun on aina kiva lähteä.
– Mä olen aina tykännyt tommosista leiriolosuhteista. Siinä on usein semmonen hyvä tekemisen meininki, kun ollaan jossain muualla. Se on antoisaa ja tulee fiilis, että lyhyessä ajassa saa tosi paljon aikaan. Ja on tosi tärkeetä siinä alussa, että homman saa kunnolla nytkähtämään käyntiin.
Tällaiseen paikkaan mennään juuri sen takia, ettei siellä tehdä muuta kuin äänitetään. Arto maalailee, että kyseessä on samalla paluu tietynlaiseen nuoruuden huolettomuuteen, kun saa irrottautua vähäksi aikaa siitä arjesta. Ja se on taas luovuuden kannalta hyvin tärkeää.
– Ja sen lisäksi ettei tarvitse miettiä mitään muuta, voi elää siinä niiden tyyppien kanssa tekemässä inspiroituneena. Sillä on suuri vaikutus lopputuloksen kannalta.
Tuunela vertailee studioon lukittautumista ja keikkailua.
– Keikkatilanteessa esiintyjän viitta pitää todellakin pukea ja ottaa keikan jälkeen pois. Studiossa sä olet koko ajan siinä luomismoodissa. Mitä pitempään se moodi on päällä, sen enemmän siihen tulee sellaista ydinmehua.
Kirjoittaja pohtii tuottajan roolia pitkään toimineen ja vahvalla identiteetillä varustetun bändin kanssa. Luulisi tällaisessa tapauksessa porukan varmaankin tietävän miten homma hoidetaan. Kyse ei ole kuitenkaan Arton mukaan tästä. Olipa artistil-la kuinka vahva identiteetti tahansa, on hyvin usein kyse siitä, että hän tarvitsee tahon, johon voi luottaa. Keskustelukaverin, jonka kanssa isomman kokonaisuuden tekemisessä väkisinkin eteen tulevia kysymyksiä voi puntaroida.
– Usein ongelmana on liian monta hyvää vaihtoehtoa, joista ei osata valita. Silloin tuottajan tehtävä on auttaa artistia. Auttaa artistia toteamaan, mikä valittavista vaihtoehdoista on paras ja siirtyä eteenpäin.
Arto muistuttaa, ettei ole ikinä halunnut olla tuottaja, jolla on valmiit vastaukset. Mieluummin haetaan yhdessä niitä asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Mitä tulee taiteellisiin kysymyksiin, vastauksen tietää vasta kun ollaan siinä tilanteessa, kun taas teknisiin asioihin vastauksia on usein jo olemassa.
Hardcoresta hiljalleen progeen liukuneen CMX:n musiikki on keskimääräistä kimurantimpaa. Progressiivisten teosten sisäistäminen ei kuitenkaan tuottanut Artolle suurempia vaikeuksia. Kun tarpeeksi viettää aikaa biisien parissa, alkaa homma avautumaan.
– Monessa biisissä on ihan selkeää, että he haluavat tehdä vähän vaikempaa tavaraa. Ettei asiat ei ole liian yksinkertaisia, vaan selkeästi halutaan pitää asiat itselleen mielenkiintoisina.
Kyllä mä välillä toki raavin vähän päätä, että mitähän tässä haetaan. Mutta kyllä se aina selvis. Ei siinä ollut sillä tavalla mitään monimutkaista.
Kitaristina Arto Tuunelaan vetoaa erityisesti bändin ”aivan älyttömät riffit!”
– Välillä saattaa tulla semmonen fiilis, että mitä helvettiä? Ja heti perään, että onpa siistii, että nyt on niinku RIFFI! Ja se on upeeta.
Arto analysoi, että omaehtoisen bändin vänkyrä musiikki vetoaa, koska juuri se kompleksisuus kuuluu niin vahvasti CMX:n identiteettiin. Aito on sana, jota hän käyttää bändistä puhuessaan.
– Aito on tietysti aina vähän hankala konsepti. Mä tiedän ihmisiä, joiden mielestä CMX:n musiikki on tekotaiteellista. Se voi olla monimutkaista, mutta tekotaiteellista se ei ainakaan ole. Ja he tekevät parhaimmillaan hienoja melodioita, joissa heidän runollisuus tulee hyvin esiin.
– On aina arvostettavaa, että artisti pyrkii hämmentämään yleisöä, eikä ainoastaan miellyttämään, hän lisää.
Äänityksiä jatkettiin Helsingissä Inkfish-studiolla ja levy miksattiin Finnvoxissa. Studioiden vaihto oli Artolle mieluisaa, sillä eri studioissa inspiroituu eri tavoin.
– Samassa studiossa pysyminen on totta kai vaivattompaa, mutta studioiden vaihtaminen voi olla ihan kivaa. Ja aina tekee hyvää, että aikaansaannoksia kuuntelee eri vaiheessa prosessia eri paikoissa. Silloin homma on tietysti vähän hitaampaa. Jos haluaa tehdä nopeammin, kannattaa toimia itselleen tutussa paikassa, jolloin ei tarvitse miettiä. Onneksi aina ei tarvitse tehdä nopeasti ja mahdollisimman tehokkaasti, vaan voi panostaa siihen, että tekee mielenkiintoisesti. Inspiroituen, mikä on tosi tärkeetä.
Välillä unohtuu, että tuottajan hommahan on myös päättää mitä missäkin äänitetään, missä vaiheessa ja kuinka paljon se saa maksaa. Organisoida asiat niin, että toiminta on tehokasta ja budjetit pysyvät kurissa.
Levyä miksatessa Arto Tuunelalla oli fiilis, että Suomessa on tehty paljon skuupattua hevisoundia, joten sellaista ei ainakaan tehdä. Nyt tuotosta kuunnellessa hän on sitä mieltä että sen olisi silti voinut miksata vähän aggressiivisemmaksi.
– Mutta toisaalta se soundaa aika hyvältä. Ja on tosi kivaa, ettei se ole kauheen kireen hevilevyn kuulonen. Vähän lämpimämpi soundi, joka sopii moneen biisiin.
Pariisin Kevät: Reuna
(Fullsteam, 2019)
Arto Tuunelan viimeinen valinta on muihin artikkelin sessioihin verrattuna erilainen, sillä biisinkirjoittaja, artisti ja tuottaja on sama henkilö.
Levystä tekee ikimuistoisen se, että sitä ei tavasta poiketen tehty ollenkaan studiossa vaan kokonaan pikku työhuoneissa. Miksauksesta lähtien ja ilman bändisoittoa. Levyllä on vain yksi bändisessio, jota sitäkään ei pidetty studiossa. Eikä siitäkään jäänyt käteen kuin yhden biisin aihio.
– Vuokrattiin keikkojen välillä viideksi päiväksi mökki, johon kasattiin kamat ja pidettiin viisi päivää jameja. Ja loppupeleissä niistä ei jäänyt mitään. Eli siinä mielessä toiminta oli aika epätehokasta, mutta olen vuosien varrella tehnyt jonkun verran tollasia sessioita, johon mennään enemmänkin viihtymään kuin töitä tekemään. Olennaista onkin, että aina ei kannata ensimmäiseksi yrittää olla tehokas. Eihän se ole mitenkään kustannustehokasta, että vuokrataan mökki johon otetaan vielä omat teknikot mukaan. Mutta se on kivaa, Arto nauraa.
Albumi ei välttämättä kuulosta siltä, että sitä on työstetty vain työhuoneissa. Tuunelan oman tulkinnan mukaan se on intensiivisen kuuloinen levy. Eikä hän oikeastaan osaa sanoa mistä se johtuu. Tämä oli kuitenkin kiva tapa tehdä levyä siltä pohjalta, että ”nyt ollaan mikitelty rumpua studiossa ja harjattu akkaria ihan tarpeeksi, niin ei tehdä niitä juttuja”.
– Eikä me hirveesti sit tehty. Siitä tuli tosi elektroninen levy. Koko albumilla on mikitetty laulun lisäksi ehkä kaksi raitaa. Loput on linja-asioita.
Kirjoittaja, joka tuntee Tuunelan nimenomaan kitaristina ja bändimiehenä menee hieman hämilleen. Saiskos jotain perusteluita?
– Bändihommahan on ihan sairaan siistiä. On kiva mennä studioon ja mikittää ja soittaa se juttu. Mutta välillä on myös tärkeää tehdä asioita eri tavalla.
Ei Arto oikeastaan koe edes tehneensä mitään kauhean erilaista. Vaikka muoto olisi mikä tahansa, omat maneerit puskevat silti jostain läpi.
Muutos oli kuitenkin yksi albumin kantavia ajatuksia. Asiaa pohdittiin paljon bändikaveri Artturi Tairan kanssa, jolla oli suuri merkitys levyn synnyssä. Päädyttiin siihen, että paras tapa tehdä eri kuuloista materiaalia on muuttaa tapaa, miten asioita tekee.
Millainen prosessi sitten on muuttaa toimintatapoja?
– Se oli erittäin epämukavaa. En oikein tiedä miksi. Luulen että se liittyy siihen, että oltiin tosi paljon tehty asioita bändinä. Ja nyt tehtiin tosi paljon kahdestaan ja Koiviston Miikka (Ruusut, edesmenneen Disco Ensemblen vokalisti) oli välillä messissä.
– Jostain syystä mun oli vaikea tietää mitä mä haluan. Se ei tietenkään ole hyvä tilanne tuottajalle. Tai artistille. Varsinkaan, jos olet ne molemmat. Silloin saattaa olla vähän vaikeaa. Tää olikin mulle hetkittäin inhottavin levy, mitä olen tehnyt. Mun kumppani kyllä myöhemmin muistutti, että ”Ainahan sä olet ihan paskana, kun sä teet levyä.” Ehkä se ei kuitenkaan ollut sitten niin erilaista.
Tarve tehdä jotain erilaista ei siis ollut pelkästään miellyttävää. Mutta loppujen lopuksi kun se olennainen löytyy ja homma alkaa kuulostamaan hyvältä, lopputulos palkitsee isolla.
Arto analysoi inhotuksen syitä. Hän pitää itseään oman musiikin suhteen sen verran kontrollifriikkinä, että oli vaikeaa luopua kaikesta, kun oli tottunut pitämään kaikkia lankoja käsissä. Mutta se oli tarpeellista, jos omia työskentelytapoja halusi muuttaa.
– Hahah, tää kuulostaa tosi dorkalta, mies repeää, ja jatkaa:
– Mutta pitää ymmärtää, että mä aloitin Pariisin Kevään käytännössä yksin, joten se on ollut mulle se identiteetti. Olen tosi onnellinen että mulla on näin upeita bändikavereita. Artturin kanssa työskentely on ollut tosi hedelmällistä.
Arto muistelee, että CMX:n kohdalla oli tosi kivaa tehdä intensiivinen sessio, jossa mentiin nopeasti eteenpäin. Tämän levyn kohdalla ei missään vaiheessa menty hirveen nopeasti eteenpäin. Biisejä käytiin läpi todella hartaasti. Levynteon lähtökohtana oli iso nippu valmiita pohjia. Niihin etsittiin tapaa saada kerroksia – tai kuten termi kuuluu, layereita – ilman että soundi menee tukkoon.
– Aika monessa biisissä on rikas äänimaailma ilman, että se kuulostaa jotenkin sekavalta. Sovitukset on rikkaita, mutta niiden tekeminen välillä… Arto vetää henkeä.
– Jonkun soundin hakeminen oli sellasta, että käydään läpi monta kertaa, että onko tää paras tapa tehdä tämä? Joissain tapauksissa kokeiltiin aika paljonkin, mikä se soundimaailma on. Me haluttiin että levy kuulostaa tosi persoonalliselta. Sellaiselta, että sitä ei voi verrata suoraan johonkin muuhun. Ja se vei aikaa.
Aikaa vei myös se, että Tuunela ei saanut pitkään aikaan biisejä aikaiseksi. Paljon ideoita lensi roskikseen. Jälkeenpäin ajatellessa diagnoosi on jonkinasteinen burn out. Päällä oli sellainen elämänvaihe, että mehut oli hiukkasen lopussa. Onneksi hanat taas aukesivat kun antoi ajan vähän kulua.
– Mä olin aika monta vuotta työskennellyt intensiivisesti ja luonut samalla omaa musaa. Tää oli albumi, jonka aikana huomasin, että kandee tehdä se silleen, että nauttii siitä. Hampaat irvessä ei tuota hyvää lopputulosta.
Hitaasti edeten ja hylkäämällä tarpeeksi monta keskinkertaista ideaa syntyi ”jotenkin vähän outo mutta ison tai muh-kean kuulonen juttu. Ja pelkästään omissa kellareissa”. Eikä siinäkään ole mitään ihmeellistä – niinhän elektronista musaa tehdään, Arto jatkaa.
Hitaudesta huolimatta metodi toimi.
– Oli vaan siistii tehdä linjanveto, että nyt ei mennä studioon. Ja tykkäsin siitä työskentelytavasta tosi paljon. Vastapainoksi sille, että matkustaa jonnekin pitkälle, olikin kiva mennä kaverin kellariin työskentelemään. Mitä tulee Pariisin Kevään aiempiin levyihin, niin mä olen ollut aina tosi paljon siellä potikoissa. Nyt oli hienoa, kun ei tarvinnut ite olla säätämässä koko ajan. Se on antoisaa. Mä teen sen tästä jatkossa paljon helpommin.
Fiilis jäi siis roimasti positiivisen puolelle, vaikka välillä vähän ahdistikin. Mies on levystä ilmeisen ylpeä.
– Huolimatta siitä, että diggaako ketään muu. Jos levy floppaa, mä olen silti tehnyt itelleni selväksi, että tehtiin jotain tosi hienoa. Ja eihän siitä tullutkaan kaupallista menestystä. Mutta sillä ei ollut väliä. Ei todellakaan, vaan sillä, että me otettiin askel johonkin uuteen suuntaan.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2020. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
