Elokuvasäveltäjä Panu Aaltion mielestä elokuvamusiikilla on kaksi ulottuvuutta: rooli tarinankerronnassa sekä musiikin teoksellisuus itsessään.
Kun elokuvasäveltäjä Panu Aaltiolta kysyy musiikin merkityksestä elokuvassa, ensimmäinen vastaus on yksiselitteinen: musiikki kertoo elokuvan tapahtumista, hahmoista ja motiiveista jotain, mitä katsoja ei muuten pysty lukemaan mutta mitä kerronnassa halutaan tuoda esille. Musiikki on eräänlainen kertojaääni.
– Tähän liittyy tietysti vastuu, millainen tämä kertojaääni on, Aaltio pohdiskelee kahvikupin ääressä yhdistetyllä työhuoneellaan ja kaupunkiasunnollaan Helsingin Kalliossa.
Mutta kerronnallisen tehtävän lisäksi elokuvamusiikilla on toinenkin ulottuvuus, jota Aaltio on pyöritellyt mielessään.
– Olen miettinyt pitkään, tarvitseeko elokuvamusiikin olla hyvää musiikkia ollakseen hyvää elokuvamusiikkia. Siihen on vähän vaikea vastata, koska elokuvamusiikki voi toteuttaa funktionsa ja tuottaa halutut tunnetilat, vaikka siinä ei olisi esimerkiksi hirveän vahvaa temaattista rakennetta.
Aaltio kuvaa tätä puolta elokuvamusiikista sanalla teoksellisuus. Se tulee ilmi esimerkiksi elokuvan musiikin ja äänimaailman tunnistettavuudesta: vaikka kuvaa ei näe ja kuulisi vain äänen vaikkapa seinän takaa, tietää mistä elokuvasta on kyse.
– Mutta toisaalta se ei nimenomaan riitä, että elokuvamusiikki on miellyttävää musiikkia. Voisin keksiä paljon hyvää musiikkia, joka ei sovi ollenkaan elokuvaan, koska se ei täytä tarinankerronnan tarpeita.
Vahvat teemat sävellysten pohjana
Aaltio on ehtinyt säveltää musiikit jo noin 30 pitkään elokuvaan, niin Suomessa kuin ulkomailla. Hänen viimeisimpiä töitään ovat olleet esimerkiksi Supermarsu 2 sekä ensi vuonna ensi-iltansa saavat Pertsa ja Kilu 2. Lisäksi Aaltio sävelsi musiikit viime vuonna ilmestyneeseen dokumenttielokuvaan Tunturin tarina, josta hän sai tänä vuonna Kansainvälisen elokuvamusiikkikriitikoiden järjestön (The International Film Music Critics Association IFMCA) palkinnon parhaasta dokumenttielokuvasävellyksestä.
Aaltio on myös säveltänyt musiikin amerikkalaiseen, Amin Matalqan ohjaamaan 5000 Blankets -elokuvaan. 5000 Blankets saa ensi-iltansa joulukuussa.
Aaltion sävellystyö pohjautuu usein vahvoihin teemoihin, joista 5000 Blankets on hyvä esimerkki.
Elokuvan tarina alkaa perheidyllistä, joka kuitenkin alkaa säröillä, kun perheen isän skitsofrenia paljastuu pikku hiljaa. Isä katoaa, jolloin vaimo ja poika alkavat etsiä häntä. He päätyvät keräämään huopia kodittomille, ajatuksena että yksi huovista päätyisi isälle.
– Tässä musiikki lähtee hyvin perinteisestä, isosta ja lämpimästä orkesterimusiikista. Mutta sitten kun idylli särkyy, myös musiikki särkyy ja muuttuu pahaenteiseksi, pieneksi ja moderniksi draamamusiikiksi. Perheen teemasta siirrytään tarkoituksen teemaan. Musiikissa vedetään matto alta ja sitten lähdetään rakentamaan jotain uutta taas takaisin kohti perheen teemaa, sen enempää juonta nyt spoilaamatta.
Säveltäjän työ on lähellä leikkaajan työtä
Aaltion sävellysprosessi on yleensä hyvin samantyyppinen jokaisessa projektissa.
– Yritän löytää aiheita, jotka kolahtaisivat jotenkin mieleenjäävästi. On ne sitten melodioita tai motiiveja tai vaikka värejäkin. Jotain missä tuntuu, että tämä sopii juuri tähän ja on tunnistettavaa ja mieleenjäävää. Että saa niistä sellaisen työkalupakin, jolla sitten voi oikeasti lähteä tekemään kohtauksia läpi. Muuten on riski, että musiikista tulee sellaista improvisaatiohissimusaa, varsinkin jos aikataulu on kiireinen.
Aaltio rakentaa sävellyksissään yhteyksiä kaiken välille. Yleensä hän alkaa työstää kappaletta jo suoraan koneella. Tosin jos kyseessä on hyvin melodinen kappale perinteisemmällä rakenteella, välivaiheena hän tällaisissa tapauksissa saattaa tehdä pianoversion.
– Sen avulla mietin lähinnä, onko se kappaleen muoto järkevä. Tietysti kohtaus rajoittaa aina musiikinkin rakennetta, mutta kohtauksen sisällä voi miettiä, voisiko musiikista tehdä kappalemaisen. Toisaalta jos joku sävyjuttu on tärkeä tai kun mennään sointivärien ja tunnelmien kautta, kuten kauhuelokuvan musiikissa, silloin tällaista välivaihetta ei tietenkään tarvita.
Hyvin varhaisessa vaiheessa elokuvamusiikkiin on Aaltion mukaan tärkeää myös hakea oikea tempo. Tätä tietysti helpottaa, jos tai kun on mahdollista nähdä leikattua kuvaa. Jo leikkaamaton kuva ja tieto kameran liikkeistä ja muista rytmityksistäkin voivat tietysti avittaa tätä.
Aaltion mukaan musiikin tempo onkin hyvin lähellä elokuvan leikkausta ja sitä, miten elokuvan leikkaaja ajattelee elokuvan rytmiä.
– Leikkaajat varmasti tarkkailevat aivan samoja asioita kuin säveltäjät.
Kun Aaltio työstää musiikkia sekvensserissä, muodostuvat sounditkin vastaavasti samalla, varsinkin kun nykyajan samplekirjastot ovat lähes rajattomat. Työtapa on melko sama, oli projektissa kyse sitten perinteisestä orkesterisoundeista tai vaikkapa elektronisesta musiikista.
– En oikeastaan koskaan sävellä kynällä ja paperilla. Joskus kokeilin alkaa tehdä sävellyksiä suoraan Sibeliukseen, mutta siitä tuli hirveää roskaa. Tarvitsen suoran palautteen siitä, miltä musiikki kuulostaa.
Tästä prosessista Aaltiolta syntyy lopputuloksena melko valmiin kuuloisia demoja, joissa on hän on ehkä hieman hieronut EQ:ta ja muita pikkujuttuja, mutta muuten jättänyt viilamatta miksausta sen enempää.
Tietysti jos orkesterimusiikista on kyse, tästä alkaa prosessi, jossa joko Aaltio itse tai joku hänen yhteistyökumppaninsa nuotintaa musiikin orkesterille.
– Varsinkin jos on kiireinen aikataulu, niin mielelläni annan nuotinnoksen jollekulle toiselle. Ja usein sieltä tuleekin hienot laput, joissa on jotain hienoja yksityiskohtia, joita ei itse edes ajatellut. Sama miksauspuolen kanssa. Varsinkin jos on paljon liveäänityksiä, niin se on työläs vaihe. Se on hyvä, että joku muu ottaa siinä vaiheessa homman haltuun, kun itse on jo piipussa ja olisi mieluummin jo vaikka veneilemässä.
Äärilaidasta toiseen, mutta yhteneväisesti
Aaltio pitää myös Supermarsu 2:ta erityisen mielenkiintoisena projektina, syystä että elokuvassa yhdistyy monta eri tyylilajia. Elokuvassa on komediallisia hetkiä, draamaa, supersankarielementtejä ja sitten vielä animaatioelokuvan sävyjä.
– Siinä musiikin pitää nopeasti liikkua eri tyylilajien välillä. Elokuvaa tehdessä en sitä niin paljon miettinyt, mutta kun musiikkia kuuntelee albumilta, huomaa esimerkiksi miten ensin alkaa joku iso juttu ja sitten mennäänkin nopeasti alas.
Aaltion mielestä kiinnostava haaste on nimenomaan siinä, miten äärilaidasta toiseen kulkemisesta huolimatta kokonaisuudesta saa yhtenäisen. Sinänsä erilaisia juttuja itsessään toinen toisensa perään voi olla helppo säveltää.
Tämä on nimenomaan animaatioelokuvien genressä tyypillinen piirre.
– Siksi juuri pidän John Powellin kaltaisista säveltäjistä, jotka hallitsevat tämän. Tai vanhojen Warner Brosin piirrettyjen musiikeista. Se on älytöntä se dynamiikka. Koko ajan tulee eri juttuja ja musiikki muuttuu, mutta silti siitä muodostuu jonkinnäköinen musiikillinen kokonaisuus. Ihailen sellaista suuresti.
Musiikin tyylilaji muotoutuu yleensä Aaltiolla kulloisenkin projektin myötä. Yleensä elokuvan tyylilaji jo pitkälti ohjaa musiikin tyylilajiakin. Jo alussa on ajatus jonkinlaisesta suunnasta, miltä musiikki kuulostaa.
– En ehkä mieti tyyliä kauhean analyyttisesti. Ehkä enemmän niin, että jos tulee tiettyjä genrekonventioita läpi. Kun katsoo jonkuntyyppistä kuvaa, ja jos siinä on tietty rytmi ja tietty määrä dialogia ja tietynkokoisia kuvia, niin ne kaikki ohjaa myös musiikin tyylilajin valintaa.
Aaltio muistuttaa, että tärkeää on välillä tietoisesti poiketa odotetusta tyylistä ja tehdä jotain yllättävää. Genrekonventioita rikkovat ratkaisut ovat monesti tehokkaita tehokeinoja.
Leikkausmusiikki voi kampittaa luovuutta
Aaltion tavoitteena on jo pidempään ollut saada jalansijaa Yhdysvalloista. Aaltio opiskeli aikanaan vuoden verran elokuvakoulu USC:ssä Los Angelesissa.
– Siellä olisi kiva tehdä projekteja, mutta niitä on tietysti hankala edistää jos ei ole siellä paikan päällä. Siksi yritän käydä siellä enemmän. Aikanaan alkoi vain olla Suomessa proggiksia, niin lähdin sitten uralla niiden perässä tekemään musiikkia.
Aaltion mukaan suurimpia eroja elokuvamusiikin teolla Euroopassa ja Yhdysvalloissa on niin kutsuttujen ”temp trackien” käyttö, eli väliaikaisen leikkausmusiikin hyödyntäminen tunnelman löytämiseksi ennen varsinaisen musiikin sävellystä.
Aaltiolla on itse omassa prosessissaan tiukka suhtautuminen leikkausmusiikkiin.
– Olen ottanut tavaksi, että en itse aluksi suostu kuuntelemaan sitä. Se helposti kaventaa ajattelua ja kampittaa luovuutta. Sitten kun olen tehnyt ekan version, voin kuunnella temp trackeja, ja silloin se voi olla hyödyllistäkin, koska niistä voi oivaltaa jotain, esimerkiksi että johonkin kohtaan sopiikin tietynlainen käänne tai vähän eri tunnelma.
Toinen selkeä on ero on se, että Suomessa ja Euroopassa on enemmän ohjaajalähtöinen työskentelytapa, kun taas jenkeissä tuottaja on usein keskiössä.
– Varsinkin jos on monta tuottajaa, tuottaja tai tuottajat ovat helposti kyttäämässä jokaista liikettä. Toki tietysti budjetitkin ovat usein moninkertaisia, ja usein se on kiinni siitä. 5000 Blanket on verrattain pieni elokuva, ja Aminin kanssa sainkin tehdä juuri vapaammin omannäköistä musiikkia.
Samplekirjastoja enemmän kuin tarpeeksi
Helsingin työhuoneen lisäksi Aaltiolla on lisäksi varsinainen työhuone kotonaan Nurmijärvellä. Liikkuvana tekijänä Aaltio ei ole juurikaan hankkinut hardware-laitteistoa, koska projektit on saatava auki nopeasti kaikkialla.
Aaltio työskenteleekin itse pitkälti plugari- ja samplepohjalta. Suosikkikavalkadista löytyy muun muassa Kontaktia, Omnisphereä, Divaa ja Fab-Filterin efektejä. Työkaluna on Reaper, vaikka välissä Aaltio on pyörinyt myös Logicin ja Cubasen maailmoissa.
– Vaihtoehtoja ja samplekirjastoja on nykyään jo ihan loputon määrä. En oikeastaan jaksa enää edes seurata niitä. Tavallaan se on hauska, kun vertaa johonkin 2000-luvun alkuun, kun oli vain yksi Viennan orkesterikirjasto. Vaikea sanoa, mihin nykytilanne kehittyy, ehkä seuraavaksi tulee jotain neuroverkkojuttuja, Aaltio pohtii.
Aaltion musiikintekohistorian juuret ovat sellonsoitossa ja aikoinaan Commodore Amiga -kotitietokoneella tehdyssä tracker-musiikissa. Aaltio toimi menestyneesti tietokonemusiikin tekijänä niin kutsutussa demoskenessä, joka kukoisti 1990-luvulla.
Aaltion nykyisestä musiikintekofilosofiasta sekvensserien parissa on iso osa myös tracker-maailmasta.
– Tracker-musiikissahan oli paljon hienoja juttuja, kovia tekijöitä ja itselläkin selkeitä esikuvia. Trackereissa hieno juttu oli, että session sai aina auki ja näki, miten biisi oli tehty. Se oli opettavaista katsoa, mitä kappaleessa tapahtuu, vaikka että miten joku nopea arpeggio oli tehty. Samoin sampleja sai helposti otettua muista biiseistä ja käytettyä niitä ristiin. Silloin ei kyllä paljon ajateltu tekijänoikeuskysymyksiä.
Usein Aaltio tekee yhteistyötä tunnettujen klassisten orkestereiden kanssa. Esimerkiksi Supermarsu 2:n musiikit äänitettiin Tampere Filharmonian kanssa. Tunturin tarinan musiikit Aaltio teki Tuuletar-lauluyhtyeen lisäksi Tapiola Sinfoniettan kanssa.
Aaltion mukaan on kuitenkin usein tuurista kiinni, miten yhteistyöt orkesterien kanssa osuvat aikataulujen kanssa yhteen. Elokuvat tehdään nopealla aikataululla, mutta orkesterien kalenterit voivat olla vuosiksi täynnä.
Pienempiin juttuun Aaltiolla on tuttuja luottosoittajia, ja toisaalta usein on helppo käyttää sessio-orkestereita esimerkiksi Budapestistä. Sessiot hoituvat etäyhteydellä.
– Suosin kyllä kotimaisia soittajia aina, kun mahdollista. Täällä on hirveästi hyviä soittajia, ja mielelläni tällaisia keikkoja antaa heille. Mutta varsinkin silloin, kun itse säätää studioaikoja ja muuta koordinointia, niin se ei ole aina yksinkertaista.
Omituinen ala täynnä yllättäviä käänteitä
Yksi Aaltion unelma on päästä tekemään elokuvia, joista itsekin tykkää, kuten isoja seikkailuelokuvia. Aaltio kuitenkin muistuttaa, että varsinkin Yhdysvalloissa ala on kilpailtu. Ja toisaalta ura menee usein aivan eri polkua, mitä on aiemmin ajatellut.
– Todennäköisin tilanne on yleensä se, että ei päädy ollenkaan sinne, minne on kuvitellut menevänsä. Tämä on sellainen omituinen ala, että aina tulee yllättävä käänne, joka pitää jotenkin osata ottaa vastaan.
Aaltion mielestä tämä näkyy hänen kohdallaan esimerkiksi elokuvamusiikin tyylilajeissa, joita hän on tehnyt, alkaen Dome Karukosken Tummien perhosten kodista lähes viisitoista vuotta sitten.
– Ajattelin silloin, että se ei ole ollenkaan genreä, jossa pärjään. Mutta nyt elokuvan tunnusmusiikki on Spotifyssa mun kuunnelluin kappaleeni.
– Sama juttu on tämä seikkailuelokuvapuoli. Olin itse lähtenyt aikanaan Hans Zimmeristä liikkeelle, enkä yhtään yhdistänyt tällaista John Williams -tyyppistä juttua itseeni. Mutta niin sekin puoli lähti tulemaan esiin.
Aaltion mielestä elokuvamusiikki yleisesti on nykyään mennyt enemmän äänisuunnittelumaisempaan ja musiikkimaisemaisempaan suuntaan. Toisaalta hän muistuttaa, että niin kuin muissakin asioissa, elokuvamusiikissakin trendit vaihtelevat aaltomaisesti.
– Ainakin kymmenen vuotta on menty pois melodioista. Mutta se on sellaista jännää vaihtelua, kun katsoo historiaa. Melodiat tulevat ja menevät. Itse pidän melodioista, ja uskon että nekin taas tulevat isosti takaisin.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2022. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
