Sampo Haapaniemi – rumpali ja studiomies!

Muun muassa Egotripin, Teleksin, Tuure Kilpeläisen, Suvi Teräsniskan ja Vesku Loirin takaa löytyvästä Sampo Haapaniemestä voisi yhtä hyvin tehdä tuottaja- tai miksaajahaastattelun siinä kuin rumpalimuotokuvan. Yritetään tällä kertaa tarkentaa miehen soittajaminään. Näinköhän onnistuu?

Päiväuni-studiossaan miksaussessiota aamuvarhain aloitteleva Sampo Haapaniemi sanoo olevansa ”kiinnostunut kuulemaan asioita”.

Asetellessaan rummustoaan valokuvausta varten Haapaniemi ihmettelee miksi rumpusettien myyntivaltiksi ja hehkutuksen kohteeksi on nostettu ”valmiiksi ekvalisoitu ja miksattu” soundi, jossa diskantit ja bassot korostuvat, ja tomit soivat loputtomiin.

– Ei kaikissa instrumenteissa tarvita kaikkia taajuuksia. Ei esimerkiksi bassorummusta tarvita välttämättä niin paljon ”bassoa” vaan mieluummin ”plektraa” basistille!
Haapaniemi kertookin olevansa mieltynyt rumpuihin, joissa kaikki ei ole soundillisesti viimeisen päälle tarjottimella. Hän on kuulemma pulassa aina kun joutuu olosuhteiden pakosta jonkin modernisti jytisevän lippulaivasetin taakse.

– Sellaisen, joita kuullaan Youtuben rumpuvideoilla. Rummut soivat aivan mielettömästi, mutta sehän kuulostaa hyvältä vain koska videolla on pelkästään rumpuja. Oikeasti levyillä tuppaa olemaan paljon muita soittimia ja laulua ”häiritsemässä” sitä rumpujen soittoa.

Kun toimittaja kiittelee haastateltavaa havainnosta, Haapaniemi kuittaa, että monet turhuudet huomaa nopeasti kun on ollut rumpujen soiton ohella aina kiinnostunut ääniteknologiasta.
– Harvassa musalajissa on tarpeen, että rummut soivat loputtomasti. Ja silti juuri sillä rumpuja markkinoidaan, että ”nämä soivat enemmän ku ikinä mikään” – ja sen jälkeen laitetaan tomeihin dempit.

Parhaalla jakkaralla

Haapaniemi myöntää olleensa rumputunneilla vähän innoton kahlaamaan läpi kaikkea eteen kannettua oppimateriaalia.

– Tietysti olen treenannut paradiddleni ja hakannut Syncopationit läpi. Kuitenkin siinä suhteessa, että kuusituntisesta treenipäivästä treenasin virallisesti tunnin ja lopun ajan soittelin levyjen mukana heviä, jatsia, funkia – mitä tahansa musaa josta mietin, että tällaista haluaisin joskus soittaa.

Haapaniemi pohtii, lieneekö tässä syy siihen, että hänestä ei tullut säkenöivää fuusiojatsivirtuoosia. Ehkä ei.

– On tässä kyse siitäkin, että fuusiojatsilla ei olisi saanut elantoa, vaan on pakko tehdä muutakin.
Siitä Haapaniemi on kiitollinen, että hänelle sattui ”the best seat in the house”. Rumpali on viihtynyt salin parhaalla paikalla.

– En tiedä parempaa mestaa kuin se penkki rumpujen takana. Kun menee sinne lavan takaosaan istuskelemaan, siellä ei ole koskaan ruuhkaa ja on aika hyvät sounditkin. Jo lavan eturivissä soittajat juoksevat ja tönivät toisiaan – puhumattakaan katsomosta.

Musaa iän kaiken

Haapaniemi laskeskelee tehneensä musiikkia työkseen jo reilut 20 vuotta, koko aikuisen ikänsä. Musiikin parissa työskenteleminen ei hänen mukaansa onnistu, ellei jaksa olla innostunut asiasta koko ajan. Innostuminen käy luonnollisesti työläämmäksi kun kasvaa neljänkympin toiselle puolen.

– Yritän lietsoa itseäni, että saisin pidettyä kiinni siitä säpinästä.

Tuottajaura lähti isosti liikkeelle 2000-luvun alussa lastenmusiikista, kun Ellan ja Aleksin esikoislevy ”Lenni Lokinpoikanen” myi tuplaplatinaa, poiki kolme levyä lisää, tv-sarjan ja ties mitä.
Haapaniemi työsti Ellan ja Aleksin levyjä yhdessä toisen tuoreen isän Markus Koskisen kanssa.

Yhteisiä levytysprojekteja miehillä on ollut myös Koskisen Teleks-yhtyeen puitteissa.

– Ella ja Aleksi ei ollut mikään markkinamiesten keksintö, joksi sitä on syytetty, vaan lähti ihan puuhastelusta kotioloissa. Samoin kun keksimme Tuure Kilpeläisen kanssa Kaihon Karavaanin – tuli itselle tunne, että nyt ollaan osuttu johonkin.

Haapaniemi uskookin, että on vaikea tavoittaa kuulijoita, jos mukana ei ole omaa tunneaspektia, jota musiikin kautta voidaan välittää. Fiilistä on vaikea tuotteistaa.

Konstit vähissä

Puhe luiskahtaa väkisin äänitetuotantoon, ollaanhan Päiväuni-studion komeissa puitteissa Helsingin itäisen kantakaupungin Sonic Pump -studiokompleksissa. Haapaniemen nykyinen työpaja on alun perin Rasmus-bändille rakennettu Dynasty Records – täysin äänieristetty ja viimeisen päälle studioksi akustoitu tila, jonka laiteräkit pursuavat hienoja efektiprosessoreita ja kalliita mallintavia syntikoita.

– Räkit ovat kyllä täynnä kaikkea hauskaa ja hienoa, mutta mitään niistä en enää käytä koska plugarit ovat tehneet kaikki työttömiksi, Haapaniemi naurahtaa.
Mitä mieltä Haapaniemi mahtaa olla rumpujen mikityksestä, äänittämisestä ja vaikkapa tarvittavien kanavien määrästä?

– Äänitysvaiheessa voi tehdä paljon sen hyväksi mitä raidalle tarttuu. Sen sijaan että ”korjataan kaikki sitten miksauksessa”, pyrkisin siihen että soundi on lähtökohtaisesti se mitä halutaan.

Haapaniemen mukaan ei pidä olettaa että miksaaja tekee soundin yksin, vaan on siinä soittajallakin sanansa sanottavana.
– Sointihan pukkaa aina läpi siitä, mitä soittaja tekee. Tiskin takaa sointiin pystyy vaikuttamaan vain rajallisesti.

Kaipuu aalloille

Toisinaan Haapaniemeä on pyydetty tuottamaan kappaleita uusiksi, muokkaamaan niitä ”radioystävällisemmiksi”. Hän ei usko että se tuottajanappia painamalla oikein onnistuu.
– Jos haluaa varmistella pääsyä radioon on parasta jos itse kappale on vahva, silloin sen mahdollisuuksia on paha tuottamallakaan tuhota.

Haapaniemi lisää, että toki tuottajan pitää ymmärtää mikä radiossa soi, ettei ehdoin tahdoin vaikeuta artistin pääsyä eetteriin. Tuottajan tehtävä on poistaa esteitä artistin ja kuulijan välistä.
– Tavoitteena on tuoda artisti sieltä levyltä mahdollisimman lähelle kuulijaa ja kertoa mikä tämä tyyppi on, miksi hän tekee mitä tekee.

Haapaniemi pohtii, olisiko rumpalilla eri tulokulma äänitetuottamiseen kuin kosketinsoittajalla tai kitaristilla ja tulee siihen tulokseen, että salin parhaalta paikalta on muita enemmän aikaa kuunnella kokonaisuutta. Rumpalin ei tarvitse esimerkiksi huolehtia harmonioista ja sen sellaisesta, vaan pääsee tarkkailemaan biisin olennaista: rakenteita, muotoa, ylipäätään rytmiä – ja tietysti laulua.
– Laulu, teksti ja rytmi merkkaavat kuulijalle biisissä eniten.

Ehjä penkki ensin

Kotimaisia rumpalivaikuttajia kehuessaan Haapaniemi puhuu ”mestareista, jotka saavan aina oman hienon soundinsa” esille mistä kamoista vain.

– Jos pannaan Anssi Nykäsen eteen kymmenen settiä, niin jokaisella hän kuulostaa itseltään. Sama tapahtuu jossain määrin useimmille pitkään soittaneille, että oma soundi alkaa löytyä.

Mutta mistä se oma soundi on kiinni?
– Tuskin ainakaan siitä, että soittaa kohdilleen klikin kanssa. Itse olen pohtinut paljon esimerkiksi sitä, miten ja millä kohdalla kapulaa lyö rumpuja ja peltejä, ja millainen on soiton balanssi. Virityksen merkitystä korostetaan ehkä liikaa, ainakin minulle esimerkiksi setin balanssi on olennaisempaa.

Entä mitkä sitten ovat rumpusetin tärkeimmät osaset?
– Rumpalilla tulee usein tilanne, että edessä on satunnainen lainasetti jossain satunnaisessa vireessä. Silloin paljastuu, että tärkeimmät ovat ehjä tuoli, kunnon bassaripedaali ja haitsu-standi kuin että olisi joku huippuluokan virveli tai millaiset rummut yleensäkään ovat.

Uusvanhaa Japanista

Rumpalina Sampo Haapaniemi on nähty koko soittajanuransa ajan yhden arvostetun amerikkalaismerkin takana. Äskettäinen merkin vaihto kumpusi yleisemmästä muutostarpeesta. Erotessaan pari vuotta sitten Egotripistä – jossa ehti soittaa yli 16 vuotta – alkoi tuntua, että rummutkin olivat ”Egotripin kamat”.

– Kun tuli samaan aikaan iso muutos sekä musassa että omassa soittotyylissä, aloin haluta soittimiltakin jotain uutta. Vaihtelu virkistää.

Sakae-merkkiin siirtymisessä Haapaniemeä kannusti osaltaan Yamaha-kytky, kysehän on tehtaasta joka toimitti rumpuja Yamahalle vuosikymmeniä. Hänen valintansa Sakaen tarjonnasta on Trilogy.

– Trilogy on vintagesuuntaan kumartava setti, jossa on ohuet rungot. Soitan nykyään niin hiljaa, siksi halusin rummut, joita on kevyt soittaa ja jotka soivat pienelläkin volalla nätisti.
Trilogy ei ole Sakaen kallein ja komein setti, ja Haapaniemi selittääkin, että merkistä riippumatta häntä miellyttävät aina ne vähän edullisemmat setit.

– Kalleimmat lippulaivat vaan soivat liikaa. Kun otat sen keskihintaisen setin, heti tuntuu että nyt kolisee niin kuin ha-luan että rummut kolisee.

Trilogyn 12", 14", 16" -tomikattaus 22-tuumaisella ja 14 tuumaa litteällä bassarilla on Haapaniemelle ihanteellisin kokoonpano. Vahvikerenkailla varustettu ohut kolmikerrosrunko on vaahteraa ja poppelia.

– Ihan kuin vintagerummut, mutta ilman vintagerumpujen ongelmia: rungot ovat pyöreitä ja virittimet ehjiä, Haapaniemi kiittelee.

Image

Presettejä virveleistä

Haapaniemen hyllystä löytyy virveleitä maltillinen mutta riittävä määrä. Reilusti toistakymmentä virveliä kattavan kokoelman pääosassa ovat amerikkalaismerkit Ludwig, DW ja Noble&Cooley.

Mies saisi kuulemma katettua kaikki tarpeensa parilla puisella ja parilla metallisella, mutta määrässä on kyse siitä, että jokaista virveliä voi ajatella ”presettinä” – vähän kuin painaisi soundinvaihtonappia syntikasta.

– Harvoin sitä lähtee hakemaan jotain eri soundia samasta rummusta, vaan ne ovat kaikki omissa asetuksissaan. Siksi studioon on kiva ottaa monta virveliä. Ja sen sijaan että ostaisin taas jonkun erityyppisen virvelin hankkisin mieluummin vaikka toisen Supraphonicin, jota voisin pitää eri vireessä kuin ensimmäistä.

Kokonaisten rummustojen puolella Haapaniemen salainen ase on brittiläinen 1970-luvun alun koivuinen Hayman-setti, jolla mies paljastaa soittaneensa kaikki Egotripin tämän vuosituhannen levysessiot, Suvi Teräsniskan sessiot ja päälle vielä Kaihon Karavaanin pari ensimmäistä albumia.
– Olen miettinyt miksi aina päädyn siihen. Soundi on vaan niin mahtava, koivussa on erilainen ätäkki, ei soi niin pitkään mutta vähän terävämmin. Ja mikrofonit tykkäävät Haymanista paljon.

Mikrofoneista puheen ollen Haapaniemi kertoo vintagevimmansa vähenevän päivä päivältä. Niin rummunsoitossa kuin studiokäytössä hän miettii mikä jossain vintagesoittimessa tai -laitteessa korvia puhuttelee ja hankkii vastaavan uutuuslaitteen, jolla ajaa saman asian.
– Ei uusi replikamikki tietysti soundaa ihan samalta kuin alkuperäinen, mutta toisaalta kuulostavathan ne vanhatkin keskenään erilaisilta!

Karavaani kulkee

Musikaalisessa helsinkiläisperheessä kasvanut Sampo Haapaniemi (42) aloitti pianon ääressä esikouluiässä ja Cantores Minores -kuorossa ekaluokkalaisena. Klarinettikin soi ohessa.
– Kuorolla on varmasti ollut jatkoa ajatellen iso merkitys. Jotta kuoron saa soimaan, laulaessa joutuu kuuntelemaan kaveria ihan eri tavalla kuin soittaessa.

Rummut tulivat eteen vasta yläasteella, koulun musiikkiluokassa.
– Kun istuin niiden taakse, tajusin heti että ”näin tää menee”. Se tuntui helpolta ja mukavalta, vaikka ei ollut edes kapuloita vaan pelkät kynät!

Haapaniemi vitsailee, että ehkä päätyikin muusikoksi koska tajusi mennä sieltä missä aita on matalin. No, totuus valkeni myöhemmin ja piti muusikkouden eteen vähän töitäkin tehdä.
Haapaniemen musiikillinen jatkokoulutus tiivistyi peruskoulun ja armeijan välissä Kauhajoen kansanopistoon, jossa opiskeli samaan aikaan moni tämän hetken eturivin artisteista ja muusikoista.

– Joidenkin pitää lähteä opiskelemaan soittamista Amerikkaan, joku lähtee Pohjanmaalle, Haapaniemi toteaa, ja jatkaa: Hyvät opettajat sielläkin oli, vaikka en itse ollut paras mahdollinen oppilas.

Haapaniemi maistelee ”lahjakkuuden” käsitettä.
– Useimmiten se tarkoittaa vain sitä, että on niin innostunut soittimestaan, että tunteja sen parissa kertyy niin paljon. Sitä paitsi treenaamisesta suuri osa on muuta kuin setin ääressä istumista, se on sitä että kävelee kaupungilla ja miettii soittamista koko ajan. Soittaminen on eniten kiinni pääkopasta, ei niinkään raajoista.

Image

Kahden bändin loukussa

Opiskeluajan tanssikeikkojen ja firmabilebändikiinnitysten jälkeen Haapaniemi liittyi pari levyä tehneeseen Egotrippiin, joka odotteli vielä läpimurtoaan. Haapaniemi kiittelee ”mieletöntä tuuriaan”, kun on osunut urallaan Egotripin ja Karavaanin tasoisiin porukoihin.

– Toisaalta siihen voi itsekin vaikuttaa millainen tuuri käy, kun tekee töitä, ottaa tilaisuuksista kiinni eikä pelaa aina varman päälle. Egotripinkin riveissä vierähti viisi ensimmäistä vuotta ennen kuin keikoista alkoi jäädä jotain käteen. Piti vain uskoa, että jonain päivänä tämä breikkaa.

Egotripin jättäminen oli Haapaniemelle monen vuoden paini. Ohessa oli koko ajan ollut tuotantohommia ja aikataulut bändin kanssa jatkuvasti ristissä.
Sitten rinnalle nousi maailmanmusiikista ammentava Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani, jolla iskettiin suoraan kulta- ja platinasuoneen. Keikkakalenteri alkoi täyttyä ja Haapaniemellä olikin sitten salin paras penkki kahdessa menestysbändissä.
Oli pakko tehdä valinta.

– Kun Tuure halusi alkaa kehitellä jotain uutta, rupesimme tekemään kahdestaan demoja studiossani. Sitten hoksattiin tämä karavaanihomma ja sen musiikillinen tyyli, ja se tuntui omalta alusta asti. Kaihosta ja mollista puhutaan kuin ne olisivat suomalaisten yksinoikeus, mutta samat haikeat sävyt voi löytää ympäri maailmaa.

Hiljaa hyvä tulee

Haapaniemi puhuu hiljaa soittamisen vaativuudesta ja kauneudesta, ja kertoo soittotyylinsä muuttuneen aina vain iisimmäksi.

– Kun on vuosia saanut paiskoa, nyt tuntuu että sitä hauskempaa on mitä hiljempaa voi soittaa.
Tähän linkittyy pari asiaa: Haapaniemen tämänhetkinen orkesteri Kaihon Karavaani sekä miehen uudet työkalut, Sakae-rummut.

– Tällaisilla rummuilla hiljaa soittaminen on helppoa, Haapaniemi kertoo hivellen uutta Trilogy-settiään.
Hän kertoo Karavaanin esiintyvän paljon konserttisaleissa ja tehneen akustisia keikkoja jopa ilman minkäänlaista vahvistusta. Silloin rumpali vaihtaa kapuloiden tilalle Broomstickit, ”luudat”.

– Ne ovat aivan mahtavat. Risukepeistä en ole koskaan tykännyt, niillähän kaikki vain hakkaavat entistä kovempaa jotta saisivat rummuista jotain soundia ulos. Luudilla sen sijaan voit soittaa niin kuin kepeillä, mutta soundi on kuin sudeissa!

Haapaniemen soundipainajainen on kaikkien tietämä MTV Unplugged -televisiointi, jossa rokkibändi esiintyy ”akustisesti”.
– Sähkikset on vaihdettu akkareihin, mutta niitä soitetaan niin kuin sähkiksiä ja rumpali piiskaa taustalla risukepeillä niin lujaa kuin pystyy! Kaikki kuulostaa aivan karmealta.

Tämän artikkelin nettispesiaalissa Sampo Haapaniemi ruotii muun muassa omien esikuviensa vaikutusta soittotyylinsä muotoilijoina.