Kesäsään hipoessa jo melkein hellelukemia, olikin mukavaa nyt suunnata auto ja matka juurevan rockin perusasioiden pariin. Billy Gibbons (73), ZZ Topista tuttu partanaakeli, luotsaisi tällä kertaa omaa soolo-trioaan.
Tapahtumapaikalle saavuttuani sain todeta, että artisti, jos kuka, totisesti nauttii suomalaisten jämerää luottamusta, sen verran oli jonossa pituutta oheistavaratiskille. Valitsin kivennäisjuoman ja tuokion ihmisten seurantaan.
Lopulta tarpeeksi kauan kuvaa taustalla sikaria pössyttelevästä nimimiehestä katseltuamme päräytti voimatrio lavalle aloittaen kuumat boogie-iltamat ZZ Topin Got Me Under Pressurella.
Äkkiseltään juuri mikään ei tehnytkään eroa vanhaan emobändiin tässä Billy F:n omassa kattauksessa. Askeettisuus ja yksinkertainen lava-asetelma kun ovat tässä edelleenkin kovaa valuuttaa, ja olivathan nuo nimimiehen sekä kitaristi/basisti Austin Hanksin remonttihaalarit kupletin juoneen paremmin kuin sopivat. Rumpali, oikeastaan myös rumpujen räätälöijä, rumputeknikko ja taiteilija omalla alueellaan, John Douglas, puolestaan pitäytyi tavanomaisemmassa vaatekuosissa. Mies tuurasi hiljan myös Joey Krameria Aerosmithin rumpupallilla.
Kuin salaa, on Gibbons 2000-luvulla tekaissut kolmekin soololevyä. Näistä saatiin ensimmäinen näyte seuraavaksi, kappaleen More More More (Hardware, 2021) -muodossa. Aika pian päästiinkin passeliin menomeininkiin, ja voi vain äimistellä, kuinka vaivattomalta Gibbonsin kitaratyöskentely ja toisaalta täysin relevantti laulusuoritus tuntuivat. Tavaramerkkisutkaus ”Are we having a good time tonight” yhdistettynä niinikään tuttuun käsieleeseen ja pienet tervehdykset kuultiin jo kahden rallin jälkeen.
ZZ Top, yksi maailman pitkäikäisimmistä ja sympaattisimmista rock-yhtyeistä, menetti basistinsa Dusty Hillin heinäkuussa 2021, mutta Gibbons on jatkanut toimintaansa siinä taukoa pitämättä. Mikä siis erottaa soolotuotannon Topista, on jo tarkemman analyysin paikka. Beer Drinkers & Hell Raisers (ZZ Top, Tres Hombres, 1973) sekä lisää soolotuotantoa ja bändin esittely.
Hupaisaa oli, kuinka yllättäen varoittamatta suoraan Gibbons kysyi Hanksilta, että ”sinäkö äskeisessä kappaleessa tyrit”? Kävi ilmi, että Hanks oli nyt myös aivan ensi kertaa Suomessa, ja päämiehen piti toistaa, että sauna, ei sushi. Ja pitkittää tarinaansa vielä, että ”sehän menee niin, että jos mokaa, pitää vain jatkaa soittamista. Ja gospel-kappaleiden aikana ei juoda. Eikä muuten gospeleja.”
Hämmästyttävää, mutta totta. ZZ Topin uusiin ulottuvuuksiin aikanaan singauttanut menestyslevy Eliminator täyttää tänä vuonna sekin jo 40 vuotta! Siltä nyt kuultu Gimme All Your Lovin´muutti katsomon yhdeksi puhelinten valaisemaksi tallenninmereksi. Yleisö äityi kyllä antamaan kappaleelle myös tahtia taputtaen mukana. Myöntää pitää, että aikanaan kun bändin uuteen soundiin sai totutella, se on ajan myötä tuokin muuttunut klassikoksi, joka, mikä parasta, saa aina hyvälle tuulelle. Ja se kun ei ole ihan vähän se!
Äänenpaine Talolla tempoili vuorotellen sopivan ja liian kovaa kumisevan välillä. Asia, joka aina vain, tällä tasolla, jaksaa kyllä hämmästyttää. Kova volyymi kun ei tuo mukanaan kuin vaikeuksia. Täh? Aivan!
Illan anti koostui hämmästyttävänkin tasan ZZ Topin ja Gibbonsin soolomateriaalista. Yksi huippuhetkistä oli kello 21 jälkeen kuultu Topin Blue Jean Blues (Fandango, 1975) , jossa vaivihkaa taustalle ujutettiin myös kosketinmatto kokonaisuutta sävyttämään. Douglasin ride-pelti soi makoisasti ja kaikki akustisesti, ja yleissoinniltaaan oli täydellisesti kohdallaan. Gibbonsilta löytyy roimasti tyylitajua bluesiin, ja onkin omituista, miksei hän hyödynnä nyt omaa bändiään enempääkin tässä. Kaipa akustinenkin mieheltä taipuisi.
Douglas puolestaan kyllä muutamankin kerran veti mutkia suoraksi Frank Beardin filleissä, mikä on temppu sinänsä, kun tietää ZZ Topin kannuttajan rujon yksinkertaisen tyylin!
Hanks taas oli kieltämättä hiukan veteen piirretyllä viivalla. Hillin tavaramerkkinen keikutus, ja toisaalta täysin turha yleisön mukaan ottaminen taputtamiseen vinkkaamalla, olivat ainakin itselleni hiukan vaikeita niellä. Gibbons ja bändi kun on tullut ensi kertaa nähtyä jo 1991…
Gibbonsin illan paras sooloveto oli She´s On Fire (Hardware, 2021). Kappale loistavana pastissikoosteena vain toimii, ja temmoltaan oli ihan jo vaihteluksikin illan kaipaamaa menevämpää materiaalia.
Ja totta tämäkin. Gibbons otti puheeksi bändin kahden kitaristin asetelman. ”Täältähän se basso löytyy, kitarastani”, sanoi Billy, ja antoi näytteen. Ja löytyi tietenkin myös Hanksilta. Mistä sitten teknisesti on kysymys, on sekin tutkivan journalismin paikka [ja journalistithan ovat olleetkin jo asialla. Selityksen voi onkia tietoonsa tämän linkin kautta]. Francine, Thunderbird sekä Sharp Dressed Man jatkoivat iltaa Topin viitoittamalla tiellä. Viimeksi mainitussa nähtiin toistamiseen Gibbonsin kitara-akrobatiaa, kun tämä soitti ja vaihtoi otettaan kaulalla, tukien oikealla kädellään itseään Hanksiin. Muutenkin tämä pesunkestävä rock-pappa taipuu varsin katu-uskottavasti. Kitara kun roikkuu hänellä tunnetusti melko matalalla, ja vaikutelmaa lisäävät puolittaiset kumarat soittoasennot. Lisäksi varsin viihdyttävää, ja itseironista äänen madallusta tarvittaessa välipuheissa. Kuten Texasissa, nääs.
Brown Sugar (First Album, 1970), Tube Snake Boogie (El Loco, 1981) ja viimeisenä kuultu La Grange päättivät vallan mainion iltapuhteen.
Puolitoista tuntia boogieherkkua lähes saumattomasti, vaikka pariin otteeseen Gibbons teknikkoaan jollakin yksityiskohdilla vaivasikin. Kello näytti 21.50, ja paitsi illan setin paljon viljelty seinälopetusten määrä, myös yksi muu yksityiskohta pärähti mieleen. Tush jätettiin soittamatta. Olisiko tässä nyt sitten se jonkinlainen kunnianosoitus nimenomaan ZZ Topille ja etenkin edesmenneelle Dusty Hillille?
On hienoa, että Suomeen saadaan näitä viimeisiä veteraaneja vielä tässä vaiheessa. Ja ihan kuten joskus 80-luvulla, oikein kahden keikan voimin.
