Lokakuinen tiistai-ilta ei sujunutkaan tällä kertaa ihan normikuvioiden mukaan. Luvassa oli erittäin harvinainen tilaisuus kuulla suomalaisen basistisuuruuden, Pekka Pohjolan (1952-2008) viimeiseksi, ja pitkäikäisimmäksi jääneen kokoonpanon hartaasti odotettua esiintymistä. Paikalle saapui hyvissä ajoin niin vannoutuneita entusiasteja, aikalaisia, vanhempia valtiomiehiä kuin nimimuusikoitakin.
Pian kello 21 jälkeen alkoi tapahtua. Vuosien mittaan tutuksi ja merkittäväksi osaksi omaakin musiikin harrastusta tullut Pohjolan persoonallinen sävellystapa soljui raikkaan kuulaana läpi tajunnan. Onko tämä siis aivan oikeasti totta, tapahtuuko tämä tässä ja nyt, olenko unessa vaiko valveilla ?
Pohjolan viimeinen bändikokoonpano muodostui kosketinsoittaja Seppo Kantosesta, kitaristi Markku Kanervasta sekä rumpali Anssi Nykäsestä – aivan kuten nytkin lavalla nähtiin.
On vaikea keksiä tässä yhteydessä parempaa vaihtoehtoa vaativaan basistin pestiin kuin Lauri Porra. Melkoinen nelikielisen aatelinen ja tuimissa liemissä keitetty, tyylikäs muusikko hänkin, jos kuka.
Melkein tunti oli kai jo saatu Pohjolan eliksiiriä vaativaan makuun, kun, kaikesta päinvastaisesta pyrkimyksestään huolimatta (ja parin innokkaan kuulijan provosoimana), Nykänen alkoikin puhua yleisölle, ja kertoi pitkään asioiden taustoista.
Päällimmäisenä oli miehen oma, kova halu päästä soittamaan pitkästä aikaa sitä, mistä todella piti, ja johon ei enää vuosiin ole ollut mahdollisuutta. Tämä, jos mikä, on helppoa uskoa. Pätevä patteristi hersyi huumoria vakavassa paikassa. Taisi päästä pari voimasanaakin.
Samassa paikassa, Pohjola itse toki tuolloin paikalla, mentiin Pewit-levyn julkaisun tiimoilta 1998 Toy Rockinkin tahtiin, kuten nytkin.
On todella vaikea käsittää ajan kulua, mutta se mikä varsinkin on merkillepantavaa, on ehdottomasti Pohjolan musiikin ajattomuus. On helppoa laittaa se proge- tai fuusiohyllylle, mutta se on vain yksi vivahde täysin omanlaisen, ja persoonallisen musiikkityylin kyljessä.
Pohjola tavoitti säveltäessään jotakin perin suomalaista, ihan kuten Sibelius. Tyyli on tunnistettavaa, mikä on saavutus jo sinällään.
Omaa soittoaan Pohjolahan ei pitänyt mitenkään muista poikkeavana. Melkein (kuultiin myös, Pewit, 1997) voisi sanoa, että sitä niin perinjuurin tyypillistä härmäläistä vaatimattomuutta.
Bändi soitti kovaa ja hyvin. Dynamiikassa löytyi, ja sitä käytettiin myös. Kantonen hiljensi pianollaan koko klubin kuuntelemaan, ja Nykänen räjäytti pienen, mutta tahtijaoltaan todella vaikean rumpuilotulituksen ilmoille nauttien selvästi joka iskusta.
Kanerva loihti uljaita nyansseja ison efektiarsenaalinsa tukemana, ilmeen värähtämättä, ensi kertaa vuosiin.
Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä Porra teki mahdottomasta mahdollista. Posket hehkuen, äärimmäisen keskittyneesti ja tyylikkäästi mies sai aikaan sen, mitä oli tarkoituskin. Ei Pekkaa pahempi!
Mitä kuultiin? Hyvä kysymys, koska instrumentaalit on aina vaikeata muistaa nimeltä! Heavy Jazz (Urban Tango, 1982) päätti varsinaisen setin ja se, mitä Nykänen itsekin tunnusti koko keikan ajan odottaneensa pääsevänsä soittamaan, Risto ( Space Waltz, 1985), kuultiin encorena.
Vaikuttavaa. Kertakaikkisen hienoa kuultavaa. Maestro itsekin olisi ollut lopputulokseen erittäin tyytyväinen, näin uskon.