Elvis Costello osoitti olevansa yhä verevä viihdyttäjä ja kiinnostava esiintyjä. Ohjelmisto ei ollut mikään hittikimara, vaan laaja kattaus miehen tuotantoa rohkein sovituksin. Välispiikit venyivät jo standupin puolelle.
Kun etabloitunut artisti lähtee tien päälle, on suuri kiusaus tehdä ohjelmisto nostalgiapainotteisesti ja pelata varman päälle. Sekin voi olla yleisöä palvelevaa ja viihdyttävää, mutta on hienoa nähdä lähes puolen vuosisadan uran tehnyt taiteilija heittäytymässä show:n vietäväksi riskejä kaihtamatta. Näin teki vuonna 1977 debyyttilevynsä julkaissut brittiläinen Elvis Costello.
Ehkä syy onkin juuri siinä, että uudenaallon airueessa superjulkkikseksi nousseen Costellon tekemisen eetos on ollut sopivan punkahtava. Vaikka Costello on myöhemmin tehnyt musiikkia niin viihdesäveltäjä Burt Bacharachin kuin Paul McCartneyn kanssa (joidenka molempien yhteisbiisejä kuultiin), on tekemisessä ollut aina sopiva annos yllätyksellisyyttä ja vahva hetkessä elämisen tuntu.
Tämä juuri-nyt-tässä oli käsikirjoitus myös Kulttuuritalolla, jossa ylälehtereiden tyhjät rivit eivät haitanneet intensiteettiä yleisön ja artistin välillä.
Säestäjänä oli Costellon pitkäaikainen pianisti Steve Nieve. Etukäteen harmittelin sitä, ettei koko orkesteri, The Imposters, päässyt Suomeen asti. Jenkeissä myös rytmiryhmä on kiertänyt mukana, joten säästösyistä supistettu kokoonpano on taas Suomen kohtalo. Tosin Nieven kanssa Elvis on heittänyt koko Euroopan kiertueensa ja onneksi tulivat tänne asti. Mutta tällä kertaa vähempi saattoi olla enempi, tai ainakin jotain muuta.
Nieve on pianistina erittäin ilmaisukykyinen. Timanttireunuksin koristelluihin laseihin ja harmaaseen pukuun sonnustautunut Nieve soitti flyygeliä laajalla dynamiikalla, joka täydensi loistavasti solisti Costellon niin ikään ilmaisukykyistä laulutyyliä. Yhdessä he loivat tasapainoisen kokonaisuuden, jossa oli syvyyttä ja leveyttä, aallonharjaa ja herkkyyttä.
Lavan etualalle tasavertaisesti Costellon kanssa sijoitettu Nieve oli myös visuaalisesti viihdyttävää katsottavaa, joka takoi flyygeliään konserttipianistin intensiteetillä. Välillä hän kääntyi tuolillaan ja soitti melodikaa, syntikkaa tai ohjasi koneeltaan sämplejä ja valmiita pohjia. Tavaraa tuli, mutta aina hyvin musikaalisella ja hyvällä maulla.
Mutta kaikkein eniten minua viihdytti herra Costellon välitön esiintyminen. Siinä oli sähköä ja innostusta. Jo pelkästään se tunnistettava ääni – mistä olen aina viehättynyt jopa biisejäkin enemmän – oli karheudessaan käsinkosketeltava ja hyvin konstailematon.
69-vuotiaan lontoolaisen soundi on sairastetusta syövästäkin huolimatta erittäin hyvässä kunnossa.
Kitaristina hän on myös erittäin pätevä, oli sitten kyse itsensä komppaamisesta akustisella tai dissonansseja sisältävän fuzzkitaran luukuttamisesta. Kiinnostavaa ja hallittua.
Entäpä ne välispiikit! Costello alkoi kertoa tarinaa siitä, kuinka hän tuli keskellä koronakurimusta Suomeen, ja ”menin lautalla siihen pieneen saareen, jonka nimeä en edes yritä lausua.”
”Suomenlinna!”, huusi joku yleisöstä.
”Juuri se. Olin se hattupäinen mies, jota kukaan ei tunnistanut.” Hän jatkoi yleisön naurattamista ja jokainen pystyi sijoittamaan tämän tyylikkäästi vanhentuneen britin Suomenlinnan tuuliselle lautalle kauluksiaan pitelemässä. Tämän reissun tuotoksena tallentui Suomenlinnan studioilla biisi ”Hetty O’Hara Confidental”, jonka versio oli mahtava, mielestäni paljon parempi kuin levyllä.
Tässä tullaankin mielestäni olennaiseen seikkaan!
Kuinka hienoa on olla yleisössä, kun ei voi ennustaa mihin suuntaan yllätyksellinen show meneekään, mitä solisti keksiikään, nauttia vuorovaikutuksesta ja fiiliksellä etenemisestä.
Totta kai rutinoituneen viihdyttäjän työkalupakkiin kuuluu taito kuulostaa aina spontaanilta, mutta niin tai näin, Elvis onnistui luomaan erittäin kuplivan tunnelman, jossa koko Kultsa eli mukana.
Seuraavassa tilanteessa mies vitsaili jo siitä, kuinka hän teki itsensä Sir Paul McCartneyn kanssa biisejä – ja soitti miesten yhteisen hitin Veronica – tai kuinka tarkasti ja pieteetillä viime helmikuussa menehtynyt, kaiken saavuttanut Burt Bacharach suhtautui levyn biisijärjestyksiin. Tarinointi oli brittiläisellä huumorilla sävytettyä ja yleisö nautti joka sekunnista. Suorastaan stand-uppia lähenteli tarinointi lapsuuden dance hall -tangoiltapäivistä muusikkoisänsä kanssa.
”Enkä tiennyt, että Suomessa on maailman parhaat tangotanssijat.” Sitten kuultiin tietenkin tangoa ”I Do (Zula’s Song)” vuoden 2020 Hey Clockface -levyltä, kunnes jo seuraavassa hetkessä Nieve soitti ragtimepianoa, ja oltiin amerikkalaisen viihdemusiikin ytimessä. Elvis on seikkaillut tyylilajeista toiseen pitkän uransa aikana.
Kymmenen vuoden takainen, espanjaa lainaileva ”Cinco Minutos Con Vos” (viisi minuuttia kanssasi) kuvasti avantgardesovituksessaan hyvin illan tunnelmia. Costello istui kitaransa kanssa ja lauloi kyyristyneenä – osittain ohi mikin – lyriikoita biisin hypnoottisessa tunnelmassa.
Ilta loppui tasan kello 22 kahden tunnin shown jälkeen. Viimeinen kappale lähenteli jo avantgarde-kuunnelmaa, kun Nieven maalailemat pelkistetyt soundimaisemat veivät leffamaisiin tunnelmiin.
Sen jälkeen miehet kiittelivät yleisön ja häipyvät kädenheilautuksen jälkeen takahuoneeseen. Valot päälle ja Sirppiliiteri oli muuttunut taas entiselleen, vaikka mieli viipyilikin vielä omituisissa sfääreissä kokemusta sulatellen.
Tylyhkön koruton loppu oli sekin rohkea statement taiteen puolesta. Ilman lopun hittikimaraakin pärjättiin loistavasti. Ja minä sain kipinän tutustua Elvis Costellon laajaan tuotantoon taas paremmin. Näinhän hyvä keikkakokemus aina toimii.
Lisätiedot: Elvis Costellon viralliset sivut
