Ane Brun luo enkeliäänellään taikamaailman, jossa on herkkyyttä ja mystiikkaa. Sen rinnalle on noussut uudempi tuotanto, joka sykkii elektronisemmalla soundille ja soi duurissa.
Norjalaisesta Ane Brunista (s.1976) on kasvanut artisti, joka pystyy täyttämään isommatkin salit, vaikkei listoilla juhlikaan. Ja Suomessa hänellä on ollut aina oma kannattajakuntansa. Viimeksi kaksi vuotta sitten Savoy-teatterissa vieraillut Brun veti Kulttuuritalon likipitäen täyteen itsensä näköistä ja oloista yleisöä, joka hykerteli tyytyväisenä penkeissään.
Kaksikymmenvuotisjuhlakiertueen Helsingistä startannut Brun on vedonnut tiedostavaan kaupunkilaisyleisöön hienosävyisellä tulkinnallaan ja akustisilla pop-biiseillään, joiden melodiakulut ja harmoniat ammentavat niin jazzista kuin maailmanmusiikistakin.
Mutta Ane Brun on keski-ikäistynyt yleisönsä mukana ja samalla on musiikin rakenne harmonia muuttunut paljonkin. Muistan kuinka näin Brunin 14 vuotta sitten Turun Dynamossa. Silloin kiertueella oli akustisesti kitaransa kanssa esiintyvä singer-songwriter parilla muusikolla vahvistettuna.
Sellon säestyksellä kappaleet soivat minimalistisesti ja bändi kuulosti enemmän kamarikvartetilta kuin popyhtyeeltä. Keikka oli loistava.
Vuonna 2023 tilanne oli tyystin toinen. Ane Brun laulaa edelleenkin kuin enkeli ja tihkuu musikaalisuutta. Mutta taustakanvaasi on muuttunut värikkääksi duuriksi, sähköiseksi pulssiksi ja suuremmat lavat täyttäväksi nosteeksi.
Vaikka kolmantena biisinä soiva “Humming One Of Your Songs” – debyyttilevyn loistava aloituskappale – saikin minut huokailemaan muun yleisön kanssa liikutuksesta, oli konsertin yleissävy kuitenkin elektroninen. Selvästikin uusi linja resonoi osassa yleisöä vahvastikin, mutta itse huomasin jatkuvasti haikailevani alkupään akustisemman tuotannon pariin.
Ane Brun kertoi muuten kuulleensa kyseisen “Humming One Of Your Songs” -kappaleen ensimmäisenä biisinään ikinä radiossa taksin takapenkillä Tukholmassa, kotikaupungissaan. Epäilemättä jokaiselle artistille ikimuistoinen hetki.
Hopeisena loistavassa asussaan Brun oli lavan keskipisteenä ja muu bändi kuin osana taustaprojisointia. Lavaliikehdinnältään Brun ei ole mikään vangitseva tanssitaituri, mutta toisaalta ei välttämättä tarvitsekaan, kun omaa tuollaisen äänen. Silti fokus meinasi välillä herpaantua Brunin hieman yksioikoiseen tanssahteluun.
Kiertuebändin kokoonpano oli mielenkiintoinen. Akustisesta soundista huolehtivat viulisti ja sellisti. Peräti kaksi rumpalia – Ankan Lundén ja Per Eklund – loivat rytmikudelmia, joka ehdottomasti antoi eteeriselle Brunille hyvän vastavoiman. Koko homman sähköisti kuitenkin kaksi kosketinsoittajaa, Samuel Stark sekä Felisia Westberg – joka soitti toisinaan myös bassoa.
Tällä setupilla biisit soivat tiukasti etukäteen ohjelmoitujen pohjien mukaan, mikä määritteli paljon.
Erikoinen oli esimerkiksi hetki, jolloin yleisö sai katsoa ja kuulla taustaprojisointina jättikokoista sellistiä, joka soitti suhteellisen yksinkertaista arpeggiota. Ja samaan aikaan sellisti Lovisa Samuelsson istui lavalla hetken tumput suorana. Livesoitto oli valjastettu palvelemaan studiossa luotuja pohjia, ei päinvastoin.
Sanottakoon vielä, että Samuelsson on monitaitoinen multi-instrumentalisti, joka tekee omaakin uraansa. Olisinkin monessa biisissä kuullut mieluummin epäilemättä taitavan bändin tulkinnan biiseistä kuin riskittömämmän vaihtoehdon, jossa ei voinut olla varma, mikä tulee kovalevyltä.
Toinen esimerkki. Visuaalisesti sinänsä onnistuneesti luotu, 40 erillisestä metrin kanttiinsa olevasta näyttötaulusta rakennettu tausta heijasti laulukvartetin taustalle. Kuulimme heidän laulunsa osana kontrolloitua esitystä, enkä ollut varma antoiko se enemmän kuin vei.
En ole sitä mieltä, etteikö nykytekniikkaa voisi ja pitäisikin käyttää osana show:ta, mutta tästä on enää lyhyt matka siihen, että solisti voi hoitaa koko keikan ennakkoon tallennetun orkesterin säestyksellä. Mikä on silloin livetulkinnan merkitys?
Ai niin, se laulu. Olihan tässä paljon hyvääkin, mutta edelleen marisen siitä, mitä olisin itse kaivannut enemmän: minimalismia paisuttelun sijaan, akustisuutta elektronisuuden sijaan. Less is more, näin uskon Ane Brunin aiemminkin nähneenä.
Oli keikalla paljon myös upeita tunnelmallisia hetkiä. "To Let Myself Go", kakkosalbumi Temporary Diven briljantti avausbiisi, soi jännitteellä, johon pystyy vain mestari. Samoin "Changing of the Seasons" ja "Are They Saying Goodbye" – pysäyttävän lumoavaa. Akustinen kitara soi välillä, mutta paljon usemmin Brun nappasi sähkiksen hyppysiinsä tuoden tähtiasussaan mieleen edesmenneen mestarin, joka loi nahkansa vieläpä muutaman vuoden välein, David Bowien.
Mintunvihreän Les Paulinsa kanssa lavan keskiössä tulkitseva Brun on täydellinen kiteytymä 2000-luvun feminiinisen singer-songwriter-sukupolven esiinmarssista. Brun voi tehdä mitä haluaa ja varmasti kääntää yleisön puolelleen.
Toivoisin silti, että hän tekisi vielä sitä mollivoittoista kaihoa millä aloittikin, akustisella kitaralla itseään säestäen. Nick Draken kuoleman jälkeen sellaista musaa ei ole kukaan tehnyt yhtä hyvin kuin Ane Brun, Pohjois-Norjan rannikolta oleva jazzlaulajan tytär.
