Tunnustetaan faktat heti kärkeen: olin armoitettu Iron Maiden -fani 80-luvulla. The Number of the Beast lienee yksi eniten mielenkuohuntaa saaneita levyjä kohdallani. (7. luokalla omistin farkkutakin, jonka selkälippuna oli kyseisen levyn kansi kullatuilla kirjaimilla ja olin siitä luonnollisesti äärimmäisen ylpeä).
Uskollisuutta jatkui useamman vuoden, kunnes suhteemme lopahti. Ehkä ne syntikkakitarat olivat liikaa, tai sitten biisit vain venyivät ylipitkiksi ja tylsiksi. Thrash-metal tuli ja pyyhkäisi voimalla. Maidenissakin olin ihastunut siihen vimmaan, missä oli vielä haikuja punkista.
Eipä mennyt kohta Steve Harrisin joukkueellakaan hyvin ja rivit rakoilivat. Janick Gersin vielä nielin pitkin hampain, mutta uuden (laulutaidottoman) laulajan liittyminen porukkaan oli minulle jo yksinkertaisesti liikaa. Bändi oli minulle kuollut.
Enpä olisi silloin uskonut, että brittiläiset saavat rivinsä kuntoon ja pistävät kaikki ennätyksensä uusiksi parikymmentä vuotta myöhemmin. Näin Maidenin ensimmäistä kertaa livenä vasta kymmenen vuotta sitten Olympiastadionilla. Bändi oli vakuuttavassa vedossa ja Harris piiskasi bassoaan kuin ensimmäiselle maailmankiertueelle päässyt nuorukainen. Nyt, kun herrat ovat jo kuusissakymmenissä (ja itse olen vanhempi kuin bändin jäsenet vuosituhannen vaihteessa), on upeaa nähdä, miten järkyttävän hyvässä vedossa Rautarouva yhä on.
Keikka piiskataan käyntiin Sir Winston Churchillin klassikkopuheella ”We shall fight on the beaches", missä Toisen maailmansodan aikainen pääministeri luo uskoa kansaansa vaikeana vuonna 1940.
”We shall never surrender!” sitaatin jälkeinen, kitaristiparivaljakko Adrian Smithin ja Dave Murrayn tersseissä soittama, Aces High:n aloittava riffi on syöpynyt jokaisen 80-luvulla hevinuoruuttaan viettäneen headbangerin sisimpään.
Valtavan kokoinen Spitfire-lentokone heiluu laulaja Bruce Dickinsonin päällä, hänen villitessä yleisöä lentäjännahkakypärä päässään vetreänä ja lihallisena. Ruudin tuoksu ja jylinä täyttävät jäähallin. Olen jo myyty, vaikka alkujysäyksen kaiut vielä kimpoilevat jäähallin seinistä.
Tunnelma on melkein kuin Live After Death -klassikolla vuodelta 1985, juuri Powerslave-studioalbumin jälkeen ilmestyneellä tuplalivellä. Tai no melkein. Se ”uusi” kitaristi lavan oikeassa laidassa pilaa vaikutelman. Jotenkin on vieläkin vaikea hyväksyä Janick Gersin tulemista bändiin, vaikka siitä on jo, hetkinen, 28 vuotta aikaa. Vuodet vierivät ja nostalgiapäissäni haluaisin pitää kiinni omista muistoistani.
Havahdun kuitenkin hetkeen, sillä sota on käynnissä! ”Where Eagles Dare” jatkaa teemaa ja siirrytään bändin ytimen muodostaman klassikkoviisikon ensilevylle: Piece of Mind (1984), joka on Maidenin neljäs pitkäsoitto. Leffasta (suom. Kotkat kuuntelevat) nimensä napannut biisi liikkuu lumisissa vuoristomaisemissa.
Valtavan jylinän ja paukkeen saattelemana pimeydestä ilmestynyt Dickinson on pukeutunut läpälliseen karvalakkiin ja valkoiseen anorakkiin. Ne yhdistettynä nahkahousuihin tuovat elävästi mieleen 80-luvun rockhenkisen pukeutumisen kotiseudullani Pohjois-Suomessa, jossa käytännöllisyys ja kapina löivät iloisesti kättä. Näky loihti eräänkin pohjoisen pikkukaupungin hevirumpalin verkkokalvoilleni. En kuitenkaan ehdi tätä sen enempää miettimään, kun bändi on räjäyttämässä paikkaa 2 Minutes to Midnightin aggressiivisella biitillä.
Kaikki on ennallaan niin kuin pitääkin Harrisin West Ham United -rekvisiittaa myöten. Kitarat ovat ”samoja” kuin silloin joskus. Tyypitkin näyttävät samoilta – miten ihmeessä niillä on vuodesta toiseen samat tukat? – ainoastaan kitaristien vuosirenkaista voi päätellä keikkavuosien valtavan määrän.
Riemastuttavasti puolella äijistä on oman firman paidat päällä ikään kuin alleviivatakseen Iron Maidenin institutionaalisuutta. Maajoukkuetason miekkailijanakin ansioitunut Dickinson on lavan energiapakkaus, ja ainoa bändistä joka näyttää muuttuneen iän mukana. Tyylillä vanhentunut, erittäin vetreässä kunnossa oleva solisti laulaa paremmin kuin koskaan, mikä on kieli- ja nielusyövän selättäneeltä mieheltä suoranainen ihme!
Energiatasoltaan ei Gers tosin jää pekkaa pahemmaksi. Siinä missä jäykästi huojuva Smith kaipaisi rollaattoria siirtyäkseen lavan toiseen reunaan, jatkaa Gers väsymättömänä kekkulointiaan.
Hänen show’nsa on käsittämätön sekoitus Hendrixin jo aikanaan kehittelemiä ja sittemmin Blackmoren jalostamia kitaran heittelemisiä, yhdistettynä Spinal tap -henkisiin vääntelyihin. Gers onkin rockkarikatyyri vailla vertaa, jonka kitaran vispaaminen ylittää kaikki koomisuuden rajat. Jos Gers ei olisi luonut itse itseään, olisi Monty Python -ryhmän täytynyt hänet keksiä. Itse soittoakin toki kuultiin, mutta suurin osa ajasta mieheltä meni sirkustemppuihin, ilveilyihin ja kitaran ”soittamiseen” kaulan väärältä puolelta.
Keikka oli kuitenkin täynnä viihdyttäviä oivalluksia, kuten Dickinsonin ja kolmimetrisen Eddien miekkailu tai Flight of Icaruksen valtava Ikaros-hahmo bändin taustalla. Lavasteisiin oli satsattu, eikä kustannuksissa oltu säästelty.
Upein luomus oli – sotimisen loputtua – siirtyminen kirkkoon. Dickinson piti tässä vaiheessa tervetuliaispuheen pohtien sodan ja uskontojen liikkumista samoissa vesissä. Itse hän tunnusti inhoavansa uskontoja, mutta olevansa kiinnostunut Jumala-käsitteestä. Kuitenkin kirkkoon meidät toivotettiin ja siinä oli lavastusosasto pistänyt parastaan. Eddien-figuurein koristellut ikkunamaalaukset ja valtavat kynttiläkruunut loihtivat eteemme upean kirkkomaiseman. Vaikuttavaa.
Tosin sen jälkeinen messu upposi jo liian keskiaikaisiin tunnelmiin, jotta mielenkiintoni olisi pysynyt fokuksessa. Ehkä ne olivat taas ne uudemmat (tylsemmät) biisit?
Heräsin kuitenkin The Number of the Beastin kitarariffin kajahtaessa. Tämä on yksi syy, miksi minä (ja niin monet muut) tartuin aikoinaan kitaraan. Yleisö on haltioissaan ja bändi jaksaa veivata vailla minkäänlaista väsymistä. Debyyttilevyltä (1980) tuttu nimikkobiisi, Iron Maiden, enteilee jo keikan loppua. Sen punkahtava rumpukomppi tuo hetkessä punkin ja 70-luvun eteemme.
Todellakin, Harris ja Murray, bändin ainoat alkuperäisjäsenet, ovat soittaneet jo yli neljäkymmentä vuotta tässä bändissä! Kuinka erilainen maailma olikaan silloin ja kuinka tuore bändin soundi silloin oli? Metalliskene ei olisi nykyisensä ilman Maidenin vaikutusta. Vuonna -83 bändiin liittynyt Nicko McBrain (jos McBrain tulee muuten soittamaan joskus Suomen kesäfestareille, on järjestäjien parempi viritellä hyttyverkkoa miehen alati aukinaisen suun eteen) joutuu loihtimaan aikoinaan Clive Burrin soittamaa hakkaavaa rumpukomppia kuin muistona menneestä ajasta – Iron Maidenin juuret todellakin ovat punkissa.
Kohta mennään jo tutulla laukkakompilla, kun Run to the Hills räjäyttää täpötäyden areenan ja 10 500 katsojaa mylvii kertsiä: Run to the hills, run for your lives!” Sitä ennen Dickinson antaa viimeisen voitelun Hallowed Be Thy Name -klassikolla. Upeaa, biisi on ehkä kuitenkin se Maidenin vaikuttavin teos. Jäin kaipaamaan ainoastaan ensimmäisen levyn Running Free -hittiä. Sen pois jättäminen todistaa, että Maidenilla on melkoinen biisiarsenaali, mistä ammentaa.
Kotimatkalla Keskuspuistossa huomasin puiden päällä mollottavan täysikuun. Nyt oli kyllä lavastemiehet ylittäneet itsensä, oli ensimmäinen ajatukseni. Hymy kuitenkin hyytyi, kun metsästä alkoi kuulua katkeavien oksien ääntä ja erotin tutun kiiluvan silmäparin katsovan suoraan minuun.
