Apocalyptica Helsingin jäähallissa 8.6.2024
Apocalyptica tarjoili Metallica-viikonlopun välipäivänä taidokasta soittoa ja puolitoista tuntia Metallica-helmiä oivaltavasti sovitettuna. Keikan huipentumaksi nousi The Call of Ktulu ja Cliff Burtonin vierailu. Mikko Kaakkuriniemi loi timantinkovalla rummuttelullaan kamarithrashille tukevan pohjan.
Näin Apot heidän ensimmäisellä kiertueellaan Oulussa vuonna 1996. Heidän Metallica-cover-levynsä oli juuri ilmestynyt ja hulluun ajatukseen suhtauduttiin heavy-piireissä kiinnostuksella. Kvartetti mahtui selloineen juuri ja juuri pieneen Amadeus-baariin. Diggailin eturivissä riemastuttavan tiukkaa soittoa ja hienoja sovituksia. Tuskinpa olisin voinut kuvitellakaan, millainen tarina oli alussa – tosin ei sitä varmasti tiennyt idean keksinyt Eicca Toppinenkaan.
Klasarisellistien hauskaksi sivuprojektiksi syntynyt Metallica-coverbändi on kiertänyt maailman ristiin rastiin, luonut levykaupalla omaa musiikkia ja osoittanut olevansa menestystarina niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin. Jäsenistöä on vaihtunut ja vierailijoiden määrä voidaan laskea kymmenissä.
Nyt bändi palasi siis juurilleen ja teki sitä, mitä he aivan ensimmäisilläkin keikoillaan tekivät: versioivat lempibändiänsä Metallicaa.
Onkin kiinnostava pohtia, mikä on muuttunut.
Jos Metallica oli lähtölaukaus, on yhtye sen jälkeen pyrkinyt järjestelmällisesti luomaan nahkansa ja tehdä sellopohjaista heavyaan omista lähtökohdistaan. Siinä se on onnistunutkin, vaikka silti minun mielestäni tuo ensimmäinen idea raikkaudessaan on jäljittelemätön. Rumpalin mukaan tulo ja kvartetin supistuminen trioksi teki soundista ja Apocalypticasta hieman enemmän ihan tavallisen hevibändin, jota ei ensi kuulemalta aina voi erottaa kitarabändistä.
Parhaimmillaan bändi onkin livenä, se tuli jälleen todistettua! Keikalla sellojen soundin voi kuulla paremmin ja tietenkin nähdä, mistä ääni lähtee – se on iso osa viehätystä! Ja osaavathan apot viihdyttämisen taidon. Kontakti yleisön kanssa on suora ja esiintymisessä on hikeä ja liikettä. Isokokoisten viulujen kanssa tehtävä ei ole mikään helppo.
Toppisen rinnalla alkuperäisjäsenenä on pysynyt Paavo Lötjönen, joka oli tämänkin keikan tukeva kivijalka, bändin ”basisti”. Hän on trion näkymättömin jousi, mutta varmasti tärkeimpiä osasia koneistossa. Yhdessä Toppisen kanssa he sahasivat James Hetfieldin haastavia riffejä kellontarkasti.
Keikkadynamiikkaa ajatellen merkittävin muutos on kuitenkin Perttu Kivilaakson tuleminen bändin soolosellistiksi. Toppisen vierelle keulakuvaksi luontevasti asettunut energinen ja karismaattinen hahmo on niin uskottava heavysolisti kuin kuka tahansa kitarasankari. Hän teutaroi ympäri lavaa ja lietsoi väsymättä yleisöä heilumisella. Selloa hän pyöritteli sirkustaiteilijan kepeydellä ja teki jopa Hendrixit, soittamalla selloaan selän takana – uskomaton temppu ja silmänisku kitarasankarien suuntaan!
Kivilaakso on myös virtuoosi, jolle Kirk Hammetin soolot eivät tuota minkäänlaisia vaikeuksia. Kivilaakso soitti tiluttelut notkeasti ja toi niihin soudillisesti terävyyttä, mutta myös huomattavasti enemmän syvyyttä.
Samaa voi sanoa juuri bändin miehistöön juuri liittyneestä Mikko Kaakkuriniemestä, joka on yksi maamme kovimmista lyömäsoittajista. Siinä missä Metallican ikoninen Lars Ulrich on tunnettu tempoheittelyistään ja kohkaamisestaan – joka toki on osa Metallican viehätystä – on Kaakkuriniemi timantinkova takoja, joka pystyy soittamaan vaivattoman helposti Metallican nopeimmatkin rypistykset. Väitänkin röyhkeästi – sori Lars-fanit – että näin tiukasti Metallicaa ei ole soitettu koskaan.
Moneen projektiin revitty Kaakkuriniemi on mestariseppä, jonka avulla Apocalyptica nousee taas selkeän loikan kohti maailmankärkeä. Tai sanotaanko asia niin, että ainakaan mikään ei jää rumpalista kiinni, jos Keminmaan Buddha pysyy riveissä mukana.
Niin paljon kuin rumpali merkitseekin, oli keikan parhaimpia hetkiä kuitenkin ne, kun sellotrio soitti lavalla vain kolmestaan. Rauhallisemmissa kappaleissa, kuten Welcome Home (Sanitarium) tai Nothing Else Matters (joka sai yleisön laulamaan koko biisin mukana), bändin soundi oli lähimpänä sitä alkuaikojen Apocalyptica-soundia mihin ihastuin.
Ja jos vertaa nyansseja, mitä Kivilaakso taikoi sellostaan, siihen sävyttömään sähkiksen kliiniin soundiin, mitä hevibändien introissa on totuttu kuulemaan, on ero huikea.
Hetfieldin upeat sävellykset lähtevät lentoon ja saavat aateloinnin. Esimerkiksi Welcome Home (Sanitarium) -kappaleen introssa Kivilaakso käytti huiluääniä, Toppisen ja Lötjösen näppäillessä staccatolla komppia. Kaunista ja herkkää.
Upein hetki oli kuitenkin se, kun vuonna 1986 traagisesti menehtynyt Cliff Burton tuli ”soittamaan” bändin kanssa. Hänen bassoraitansa tuli nauhalta The Call of Ktulu -kappaleessa, joka on tunnettu basistimestarin väkevänä taidonnäytteenä. Taustalle heijastetut Burtonin kasvot tekivät hetkestä hartaan.
Mystisyyttä säkenöivä kappale oli Apocalyptican toteuttamana upean vaikuttava. Vanhana Metallica-fanina, Burtonin kuoleman yhä hyvin muistavana, täytyi hetki nieleskellä liikutusta. Sielukkaan basistin nostaminen keskiöön oli bändiltä hieno ele.
Upeaa oli myös muiden vanhojen thrash metal -klassikoiden soittaminen, kuten tokan levyn Creeping Death ja Fight Fire With Fire (itselleni se ensimmäinen Metallica-kipinän sytyttänyt kappale) tai ekan levyn The Four Horsemen ja Seek & Destroy, joka sai yleisön huutamaan kertosäettä tunnelman kattoon nostaen.
Keikan lopussa koettiin dramaattisiakin hetkiä, kun Toppinen poistui lavalta vasenta kättään puistellen. Ilme kertoi kaiken, kipeää teki.
Pienen odottelun jälkeen bändi kuitenkin tuli soittamaan encorena One-kappaleen, monumentaalisen klassikon And Justice for All -levyltä. Se oli visuaalisine videoprojisointineen upea finaali.
Sovitus oli omaperäinen ja taustanauhojen avulla mukana oli orkestraalisia osuuksia, joka teki kaikesta niin mahtipontista. Oivaltavaa oli myös nauhalta tullut narratiivi, joka paikkasi laulun puuttumista.
Se myös muistutti siitä tosiasiasta, kuinka elimellisen tärkeä seikka Hetfieldin vokalisointi näissä biiseissä on. Kyse ei ole vain riffeistä ja rytmeistä. Ilman laulua jää jotain olennaista puuttumaan.
Kaikesta huolimatta voin käsi sydämellä sanoa, että Apocalyptican tulkinta Metallicasta on huikean syvä ja oivaltava taidonnäyte, joka on kasvanut omaksi jutukseen – vaikka onkin velkaa kaiken tälle thrash metal -jättiläiselle. Helsinkiläinen sellobändi on epäilemättä maailman paras Metallica-cover-bändi!
