Marraskuun vesisateinen Suomi todisti pientäsuurta musiikkihistoriaa, kun Queen asteli ensimmäiselle hallikeikalleen täällä. Vain hiukan reilu vuosi aikaisemmin Kaisaniemessä jyrännyt ikiorkesteri teki oivallisen korjausliikkeen uransa vielä koskemattomalle territoriolle kaikkien osapuolien voittaessa. Se kuuluisa kolmas kerta?
Ensimmäinen sana, joka Queenistä tulee mieleen? Pompöösi. Standardi, johon voi verrata.
Nokkamiehen vailla vertaa, vokalisti Freddie Mercuryn, poismenosta on tätä kirjoittaessa kulunut jo 26 vuotta! Kuten niin moni muukin pitkäikäinen, globaalin uran aikaansaanut meganimi, on Queenkin joutunut monesti pohtimaan lopettamisen ja jatkamisen välillä. Nähtiinpä mikinvarressa taannoin myös itse Paul Rodgers.
Ollaan vartti myöhässä kello 20:stä, kun edustaltaan kaarevan lavan liepeiltä alkaa hiilihappojää tupruta, ja koko rakennelma tärähtelee kovan töminän ravistaessa: News of the World (1977) –kansiaiheen ihmiskasvoinen robotti nostaa edustan kaarevan esteen näkymältämme ja ilmoille kajahtaa Will Will Rock You –riffi!
Alkaa rutikuivalla valuutalla huolellisesti rakennettu, häkellyttävän visuaalinen show vailla vertaa. Nyky-Queen eli Brian May (kitara & laulu) ja Roger Taylor (rummut & laulu) ovat liiterissä!
Hammer To Fall, Stone Cold Crazy ja Tie Your Mother Down. Loppuunmyyty Areena (12 500 katsojaa) on välittömästi myyty sekin, ja ”syö bändin kädestä”. Tämä keikka tuli lopulta kyllä ihan puskista, enkä olisi enää uskonut tätä Suomessa pääseväni todistamaan.
Yleissoundi on valtava, ja toimii! Nyansseja haetaan framille, ja kun Another Bites the Dustin bassointro alkaa, nousee peukku mielessä jo julkiuransa jättäneelle Queen-basisti John Deaconille.
Mukava yllätys, Fat Bottomed Girls, ja ensimmäinen pieni välipuhe Adam Lambertilta, jolla nyt on siis sanalla sanoen vaativa pesti bändin päävokalistina!
Queen-entusiastit tuntevat tarinan paremmin kuin minä, mutta kuten elämässä joskus, se, että Lambert ja Queen kohtasivat jenkkien Idols-kisojen finaalin yhteydessä 2009, oli meille muille lottovoitto.
May (70) astelee aina niin hyväntuulisen ja tyynen oloisena 21-metriselle, eteemme avautuvalle catwalkille: Killer Queen (Sheer Heart Attack, 1974) ja Lambert istuu yhtäkkiä lavasta kokoavan robottipään päälaella! 3D-taustat ovat ällistyttävän toimivia ja koko ajan saadaan esille uutta väriä, tyyliä ja taustoja.
Kaikki on loppuun asti mietittyä. Runsaat avaruusaiheetkaan eivät ole sattumaa. May kun meni ja luki loppuun tähtitieteen arvosanansa – oli näet pieni 35 vuoden tauko opiskelussa – ja sai tohtorinpaperit astrofysiikasta 2008. Mainitkaapa yksikin vastaava tapaus tällä tasolla? Niinpä!
Lambert (35) varmistaa selustansa kertomalla, että ”hän ei ole Mercury”, kun esittelee alkuperäisjäsenet Mayn ja Taylorin. Nämä saavat aplodit, joiden pituus on tutumpaa encoreiden yhteydessä.
Ovat peijakkaat silminnähden otettuja lämpimästä vastaanotosta. Adam laulaa hyvin, ei kahta sanaa, ja vaikka asu vaihtuu usein, pysytään päiväjärjestyksessä, jos se tällaisessa hittisateessa on edes mahdollista.
Don´t Stop Me Now ja Bicycle Race (Jazz, 1978). Sopivaa kitschiä: Lambert ajaa vaaleanpunaisella polkupyörällä pitkin lavaa, ja heittelee sen takakorista ruusuja yleisölle.
Heti perään saa Taylor (68) paikkansa solistina : I´m in Love with My Car ( A Night At The Opera, 1975 ). Punaisten lyhtyjen katujen inspiroima tausta ja svengaavampaa Queeniä: Get Down, Make Love.
Lambert esittelee äänialaansa, pysyen kuitenkin pois imelistä kosiskeluista. Hänen ei tässä vaiheessa todellakaan tarvitse erikseen todistella enää mitään. I Want It All.
Keikan puolivälin etapissa May tulee catwalkin kärkeen akustisensa kanssa ja puhuu suomea, äimistellen samalla suomalaisten kielitaitoa. Taisipa jossain vaiheessa hiukan pahoitella Suomen keikan viivettäkin. Taustakseen hän saa katsojien tuhannet puhelimien ”tähdet”: Love of My Life (May myös laulaa).
Sitten kosolti hupaisaa brittihuumoria Mayn selfie-kepin kanssa. Kun Taylor sitten myös tupsahtaa hänen taakseen miniatyyri-settinsä kanssa: Somebody To Love ja Crazy Little Thing Called Love.
On mainiota nähdä legendat noin reilun kymmenen metrin etäisyydeltä. Klikki loistaa poissaolollaan, ja lukuisilta videoilta tutut, pienet maneerit toistuvat veteraanien nauttiessa. Yhtyeen musiikillisena johtajana toimii jo 80-luvulta Queenin ”viidentenä jäsenenä” ja kosketinsoittajana tutuksi tullut ja mm. Mayn soolobändistä ja omasta SAS –allstar –yhtyeestään tuttu Spike Edney.
Rumpusoolossa Taylor tremoloi vakuuttavasti ensin yksin, kunnes setti saa enemmänkin kyytiä, kun myös päälavalla perkussioita (ja toista settiä) ryydittävä Tyler Warren yhtyy riemuun. Sälli muuten soittaa ja musiikillisesti johtaa Taylorin itsensä tuottamassa, virallisessa Queen-tribuutti-yhtyeessä Queen Extravaganza…
Under Pressure saa basistina toimivan Neil Faircloughin astelemaan hänenkin hiukan catwalkilla.
Takaisin päälavalle noustaan A Kind of Magicissa, ja mainiot animoidut alkuperäisvideot värittävät taustaa. Taylor laulaa ja astelee eturintamaan, soittaen tamburiinia Mayn vierellä. Hosumatta, mutta erittäin tiiviillä tahdilla edetään. Ei säälittäviä välipuheita, vaan sirkushuveja kansalle. Huomioidaan tässä myös muuten lämmittelijöiden poissaolo!
Mayn ensimmäinen pitempi soolo. Kitarasoundi on jo tavaramerkkien tavaramerkki, ja tarinat kertovat hurjia juttuja kymmenistä päälekkäisistä kitararaidoista studiolevyillä. Yritän nähdä sen plektrana toimivan kolikon miehen hyppysistä screeniltä. Ei ihan erotu.
Hyväntuulisuus, positiivisuus ja läsnäolo. Kovin moni samantason artisti ei edes halutessaan saavuta tätä, mihin Queen tuntuu lipuvan kuin kanootti tyyneen. I Want to Break Free. Lambert ei odotuksistani huolimatta ilmesty lavalle imurin kanssa. Muistanette hauskan videon 80-luvun puolivälistä?
Ainoa ei-Queen kappale Whatya Want From Me on Lambertin soololta, jota ei ihme kyllä esitellä erikseen ollenkaan. Lambert katoaa lavan sisään, robotin astuessa esiin. Se ”ottaa Mayn kämmenelleen”, nostaen tämän pitkässä instrumentaaliosuudessa sekä Mayn soolossa korkealle, lavan ylle. Last Horizon, Mayn soololevyltä Back to the Light (1993).
Mitä kertoo ässäkepittäjästä tämän vain häivähdyksen muodossa, tuskin huomattavasti tapailemat AC/DC –riffit soolonsa (joka on lähinnä komppauksen makustelua, ei tilutusta) lomassa? Terveiset yhä laajenevalle taivaalliselle orkesterille menivät sen lopuksi Mayn etusormen kohotuksen myötä kohti Areenan kattoa, vain edellisenä päivänä edesmenneelle kollegalle, Malcolm McYoungille. Herrasmies jos kuka ja eleet senmukaiset!
Radio Ga Ga ja yleisön rytmitajun testausta taputusten variaatioilla. Bohemian Rhapsody, se Queenin pakollinen, puhkisoitettu siinä kuin Smoke tai Stairway. Kaksi tuntia paketissa.
Encore?
Näytölle lavan yläpuolelle ilmestyykin itse Freddie Mercury, joka hänelle ominaiseen tyyliin alkaa lämmitellä yleisöä ja huudattaa sitä yhä monimutkaisempien laulufraasien muodossa. Toimii, vaikkei uskoisi. Tätä se nykytekniikka suo! Eikä kukaan pane pahaksensa. Freddie ei kuitenkaan ole ihan tyytyväinen lopussa yleisönsä suoritukseen: ” F..k You”! Naurunremakka täyttää hallin.
We Will Rock You kuullaan nyt kokonaan, aivan keikan alun pienen häivähdyksen jälkeen. We Are the Champions on finaalinumero. Näin voisi yhtyeestä kyllä todeta. Mestareita ovat!
Yhtye saapuu lavalle yhteiskumarrukseen God Save the Queenin soidessa. Kukaan ei poistu hallista tyytymättömänä. Vuoden positiivisin keikka, ilman muuta!
Mietitystä puheenollen: valojen syttyessä halliin, alkaa soida David Bowien Heroes. Kiertuekirja löytää omistajansa.
Musiikki auttaa unohtamaan toviksi arjen murheet ja parantaa oloa. Käykää lukijat keikoilla, kun näitä nimiäkin on vielä tännekin, Suomeen, tulossa.
P.S. Kyllä Queen toki siis toden totta kävi 70-luvulla Kulttuuritalolla. En tässä vain laske sitä ”halliksi”. Ja ihan sattumalta miltei päivälleen 43 vuotta sitten!
