Harvoin, jos koskaan, konsertissa on aivan kaikki kohdallaan. Harvoin arviota kirjoittaessa tulee tunne, että on täysin mahdotonta edes yrittää selvittää lukijalle kokemaansa. Yritän parhaani.
Roger Waters toi pompöösin spektaakkelinsa Suomeen ja osoitti, että rahalla saa, mutta loistavaan lopputulokseen vaaditaan sen lisäksi myös näkemystä ja kokemusta. Tyylitajuinen ja viihdyttävä, mutta ennen kaikkea kantaaottava ja tiedostava keikka kiilaa itsensä niiden kaikkein järisyttävimpien konserttikokemusten kärkisijoille.
Salskea ukko, joka ensi kuussa täyttää 75 vuotta, on kuin ”kuivan kesän orava”, kuten edesmennyt isäni sanoisi. Rasvaprosentti, mutta myös naseva asenne on brittibasistilla edelleen hanskassa.
Tasan kello 20 alkaa tapahtua. Koko lavanlevyinen valkokangas esittää meille pakolaisnaista istumassa hiekkarannalla, meistä katsoen selin. Seuraamme hänen sitkeätä, päättäväistä istuskeluaan lokkien kirkuessa ja merituulen puhaltaessa. Tapa tämäkin saada viimeisetkin katsojat, meistä 11 000:sta, paikalle. Kiire ei olisi, koska tämä ottaa ronskit 20 minuuttia! Intro tekee omalla tavallaan selkoa Us And Them –kiertueen sekä Watersin uusimman soololevyn Is This the Life We Really Want ? (2017) –teemasta.
Äimistynyt, loppuunmyyty halli malttaa pitää suunsa kiinni, ja olemme siis testatut heti kärkeen. Nykyihminen kun ei pysty menemään vessaan ilman älylaitteitaan.
Pink Floydin Breathe aloittaa reilun kaksi ja puolituntisen elämyksen, joka totisesti tarjoaa rahalle vastinetta. On erinomaista todeta, että kaikenkokenut mega-artisti pystyy vielä uransa loppusuoran häämöttäessä ylittämään itsensä, ja vaikkapa vain nyt siis ensimmäisen Suomen keikkansakin 2002, josta Riffikin tuolloin kertoi.
Aisteillemme tarjotaan soundeja, jotka hioutuvat keikan kestäessä lähes CD-tasoon sekä jatkuvasti eteenpäin soljuvaa kuvamateriaalia lavan takaseinän kankaalla.
Yhdeksänjäseniseksi lopulta kasvava kokoonpano on rautainen ja viihdyttävä. One Of These Days pärähtää rouhevine riffeineen käyntiin. Ihokarvat nousevat.
Illan kulku on vääjäämättömän kaksijakoinen. Pink Floydin materiaali vie määrässä selkeän voiton, kun Watersin soolotuotantoa kuullaan kuitenkin vain uuden levyn osalta. Tämä on varmasti enemmän kuin selvää sille yleisölle, joka on onnistunut lippunsa saamaan. Kuulen illan edetessä muuten kieltä, jota en tunnista.
Pink Floydin Dark Side Of the Moon (1973) –levyn Time alkaa tutusti roto-tomi-filleillä, jotka meille lyö nyt Joey Waronker. Kellot pyörivät taustan animoiduissa kuvissa ja kieltämättä ajatukset vievät edesmenneeseen kosketinsoittaja Rick Wrightiin (1943-2008).
Vuonna 2005 koettiin ihme, kun yllättäen Live 8 –tapahtumassa saatiin hyväntekeväisyyskeikan melskeissä lavalle vielä kertaalleen Pink Floyd, jossa em. miesten lisäksi olivat myös rumpali Nick Mason sekä kitaristi David Gilmour.
Jess Wolfe ja Holly Laessig pääsevät taustalaulajan rooleistaan nyt eturiviin: The Great Gig in the Sky vaatii jo äänialaa, ja naiset jakavat vastuun tästä mainiosti. Habituksensa tuovat väkisinkin mieleen scifi-klassikko Blade Runnerin.
Floydin jo aikanaan taustakuvina käyttämät rainat projisoituvat taustalle: Metallinen dinosaurus alkaa kavuta eteemme hiekkadyynin takaa: Welcome to the Machine, Wish You Were Here –levyltä 1975. Kappale ei ole menettänyt hypnoottisuuttaan tippaakaan. Waters on vaihtanut bassonsa kitaraan.
Kolme kappaletta uutta Watersia. Mies nyt akustisessa kitarassaan. Musiikki on erinomaista, mutta sen yleissävy painottuu melankoliaan. Maailma mataa omaa, välillä niin raskassoutuista rataansa, että – vaikkakin tärkeät ja globaalit asiat halutaankin tuoda esiin – itse kaipaa välillä jo irtiottoa arjestaan. Uskon, että meistä kukin aina joskus. Siksi olisi mainiota kuulla Watersia jo vihdoin myös duurissa. Eikö vain?
Bändin jäsenet vaihtavat välillä roolejaan, ja parhaimmillaan lavalla soittaa kolme kitaristia, Watersin bassotellessa. Multi-instrumentalistejakin siis bändissä riittää: Gus Seyffert (kitarat, basso, koskettimet, laulu), Jon Carin (koskettimet, kitarat, laulu) sekä Jonathan Wilson (kitarat, koskettimet, laulu). Näistä viimemainittu saa roolia myös päävokaaleissa.
Wish You Were Here.
Balladi on intron lisäksi konsertin huippukohtia, kun settiä on tultu kolmisen varttia. Akustisen kitaran melodia herkistää karskeimmankin äijän, taustan kuvan kahden käden hamutessa toisiaan kohti.
Another Brick in the Wall kahdentoista suomalaisen teinin vahvistamana päättää ensimmäisen setin ennen 20 minuutin väliaikaa, jonka Waters ensimmäisenä välipuheenaan ilmoittaa tulevaksi.
Onko yllätys, että univormunsa lavalla riisuttuaan näkee, että teinien t-paidassa lukee ”resist”?
Kahvia tekisi mieli, mutta jään hämmästelemään väliajan tehokasta hyödyntämistä. Onko kysymys propagandasta, julistamisesta vai sittenkin siitä älykkäästä asioiden tiedostamisesta ja faktojen tunnustamisesta, en osaa sanoa. En ole poliittinen, enkä riittävän valistunut, osatakseni täsmentää, mistä on kysymys. Nimiä ja termejä suolletaan näyttöön: Zuckerberg, anti-semitismi, Nikki Haley, neo-fasismi…
Dogs. Kello on 21.40 ja Areenan keskelle, siihen tuolirivien ja ihmisten päälle rakentuu Battersean voimalaitoksen profiili Lontoosta. Juuri se, Floydin Animals-levyn kannesta 1977. Bändi saa kasvoilleen maskeja, ja kohta on jo shamppanja-juomingit pystyssä lavan vasemmassa kulmassa.
Sikakasvoinen Waters näyttää kahta keskisormea: Pigs, ja eräs yhdysvaltalainen nykypoliitikko saa osakseen 6 – 0. Hänen päänsä saa karsinaeläimen ruumiin. Olen täysin ”jossakin muualla”. Kuuluisa sika lentää pitkin areenaa. Sen kyljessä lukee ”säilytä ihmisyytesi”. Kappale lipuu ja kestää. Tämä on kuulkaa nyt sitä ehtaa progea!
Money, tuo 7/4 –tahdissa kulkeva klassikko saa foni-soolonsa Ian Ritchieltä. Mies tuotti muuten jo 1987 ilmestyneen Watersin Radio K.A.O.S. –levynkin. Viipyilevä Us And Them. Miten Waters jaksaa johtaa yhtyettä sen mitenkään näkymättä päälle?
Vasta toinen miehen välipuhe päättää toisen setin. Hän on sittenkin jo hiukan voipunut. Kameran lähikuva on armoton upeastikin harmaantuneelle legendalle.
Waters esittelee bändin, ja mainitsee kitaristi Jonathan Wilsonin (”bändin hippi”) yhteydessä nimen ”David”. Waters on silminnähden otettu saamastaan lämpimästä vastaanotosta. Hän puhuu pitempään mm. ihmisoikeuksien julistuksesta (1948) ja vinkkaa menemään nettisivuilleen, joilta löytyy kopio hänen Lana Del Reylle osoittamastaan kirjeestä. Tämä on tiemmä menossa konsertoimaan Israeliin.
Ja jottei kuitenkaan totuus siitä, miksi koolla ollaan, unohtuisi, encoret ilman tuttua ”lavalta pois ja takaisin”-rutiinia: Broken Bones uudelta Waters-levyltä ja illan päättävä majesteetillinen Comfortably Numb, The Wall –levyltä 1979. Vaaleanpunainen konfettisade peittelee meidät. Papereissa lukee ”resist ! ”.
Massiivinen ilta! Yhtä massiivinen kuin se ainoa Suomen Pink Floyd –keikka Lahden Suurhallissa 4-piste PA-laitteineen 1989! Jollakulla muullakin on näköjään tuo t-paita tallella…
Haluan omistaa tämän tekstin Esa Kaartamon (1961-2018) muistolle.
