EP! Tallenneformaatti, joka majailee turvallisesti singlen ja kokonaisen levyn, LP:n, välimaastossa: Extended Play. Ei enää single, mutta rahkeet eivät yllä ihan vielä Long Playn mittaan.
Mielenkiintoista on huomata, että EP on kokenut jonkinlaisen renessanssin näinä epävakaina aikoina. Mutta eipä kai se toisaalta ole mikään suuri ihmekään. Artistit kävelevät ympyrää kotonaan ja studioissa, lopen turhautuneina vallitsevaan tilanteeseen.
Uusia kappaleita syntyy tapauksesta riippuen enemmän tai vähemmän, mutta kannattaako noita suoltaakaan markkinoille koko pitkän vertaa, kun ei ole tosiaankaan kirkossa kuulutettu, pääseekö niitä esittelemään vanhojen hittien lomassa keikoilla asti?
Billy Idol (65), tuo soittimeemme tarjolle kelpo maistiaisen, seitsemän vuoden jälkeen. Edellinen levy, Kings & Queens of the Underground, ilmestyi itsensä tuottaja Trevor Hornin valvovan silmän alla siis jo 2014.
MTV:llä videoillaan hurjaa rotaatiota aikanaan nauttinut, jo 1970-luvun lopussa punk-bändi Generation X:n keulalla aloittanut, aina yhtä veikeä mutruhuulemme, on julkaissut 2000-luvulla ennen tätä vain kaksi levyä, jos ei miekkosen joululevyä lasketa mukaan. Idolia ei siis millään pääsekään syyttämään sen saman levyn tekemisestä joka toinen vuosi uudestaan, vaikka, toki, miehen kaikki mainiosti tunnistettavat ominaispiirteet ovatkin taas iloisesti läsnä: Koukut, asenne ja Steve Stevens.
Pelin avaa laulu nimeltään Rita Hayworth, tyypillinen ylinopeutta kaahaava opener, jossa rummut ja tempo ovat tuikituttua Idolia, kunnes kertosäkeen toteutus ja soundit vievätkin ajatukset The Black Keysin suuntaan. Tämähän on lämmittelyä vasta, tietysti!
Ensimmäisenä singlenä näistä julkaistu, Bitter Taste, tarttuukin sitten korvaan jo kuin kärpäsparka paperiin. Kaikki on upeasti kohdallaan. Alun sutikomppi, eteerisesti kaikuva horisontti, juuri kuultavaksi erottuva viipyilevä kitara ja tekstissä väärintehneen tuhlaajapojan tunnustus. Hänet kun olisi kaikesta huolimatta pitänyt jättää sinne tien varteen. Viittaus Idolin vakavaan moottoripyöräonnettomuuteenkin 30 vuotta sitten on mukana.
Kappale sinällään on kuin oppitunti tarttuvan pop-rock-kappaleen tekemisestä. Tunnelmassa ehditään kokea sekä laaksoa että kukkulaa. Komppiosastolla nautitaan eri vaihtoehdoista, ja käytetään niitä. Kappale kasvaa loppua kohti koko ajan, ja se myös ihan oikeasti loppuu. Tämäkin on nykyään harvinaista.
Idol tekee siis yhä mainiosti yhteistyötä vanhan aisaparinsa, kitaristi Steve Stevensin, kanssa. Parivaljakko on ollut muiden tekijöiden muassa tekemässä jokaista levyn kappaletta. Tuottajana häärii tällä kertaa Butch Walker, joka on urallansa tuottanut kirjavaa joukkoa (tai ollut mukana kirjoittamassa lauluja) Avril Lavignesta Pinkiin ja Green Daysta Weezeriin.
Miehen käteen on tällä levyllä sopinut instrumenteistakin kaikki mahdollinen bassosta kitaroiden kautta koskettimiin, rumpuihin ja ohjelmointiin. Hurjaa amerikanmeininkiä. Kuluja ei säästetä, mistä osoituksena myös kalliille paperille painettu levyn lipuke lyriikoineen.
Levyn jälkimmäinen puoli onkin kirjoituspuolella mainittujen kolmen miehen yhteistyötä. U Don´t Have To Kiss Me Like Thatiin mukaan kaivatun naistaustalaulun hoitaa Zelma Davis. Muutenkin asiat näiden positiivisten Idol-pastissien kanssa hoituvat sangen tyylikkäästi. Sekvensserit säksättävät ja kitara soi kuin vuosi olisi 1986.
Kukkahattutädit ja Metoo-kampanjoijatkin saavat nukkua yönsä aivan rauhassa, kun viimeisenä kuultavassa kappaleessa kehotetaan satunnaista baarituttavuutta pitämään vaatteensa yllä. Levyn julkaisee aikanaan George Harrisonin perustama levy-yhtiö, jonka asioista huolehtii tätä näkyä poikansa Dhani. Tähän on tultu.
Jos tämä syntymässäön William Broad -nimen saanut heppu bändeineen vielä saadaan tulevan kesän Euroopan kiertueella tänne asti, aion olla paikalla. Sellainen on maku suussa.
Billy Idol: "The Roadside" (EP, Dark Horse Records, 2021)
