Ohoh, kappas! Legendaarinen brittiryhmä ei ole (sattuneista syistä) saanut vietyä päätökseen edes jo valmiiksikin sangen pitkäksi venynyttä jäähyväiskiertuettaan, kun takavasemmalta, täysin puskista, singahtaa kiertoradallemme uusi studiolevy!
Koska muutenkin, pelkät fyysiset rasitteet ja muut tarvittavat lukuisat logistiset kommervenkit huomioon ottaen, on Purple normaaleissakin olosuhteissa pessyt jo pelkissä keikkamäärissään yli puolet itseään nuorempien kollegojen bändien kiertuerupeamat mennen tullen. Ja palaten, kuten isäni sanoisi.
Jos ja kun saavuttaa sellaisen aseman, jossa Purplekin nyt on, bändi tai artisti ei yleensä välttämättä enää tee muuta kuin lepää niillä kuuluisilla laakereillaan, royaltien hoitaessa loput.
Eikä ole jokapäiväistä sekään, peräti samasta syystä kuin edellä, että studiossa paukutetaankin sitten narulle täysin muiden tuotoksia sisältävä cover-levy! Ehdotukseni osasyyksi tapahtuneeseen: Palava halu tehdä, kun siihen kerran on yhä mahdollisuus. Brittihuumoriakaan ei koskaan pidä ihmisen väheksymän!
”Tenava karkkikaupassa” -fiilis vinkeine lisäkutkutuksineen tästä mojovasta alkuasetelmastahan väistämättä tulee. On tullut juuri tätä bändiä seurattua jo aivan rikollisen kauan, ajoittain myös ihan läheltä. Tila ei riitä jaarituksiin, joten tuosta ehkä sitten joskus toiste.
Aito tekemisen ilo ja asioiden hurmaava irtonaisuus huokuvat kuulijan iholle heti. Ensimmäinen single, Loven aikanaan levyttämä 7 And 7 Is avaa pelin, mutta sitten seuraakin jo niin poskettoman hyvät pari kappaletta, vetoa tai versiota, miten vain haluatte, että naama tahtoo virneestään nyrjähtää.
Ensin jo omasta lapsuudestakin tuttu, Hullujussin suomeksi tekemä Huey ”Piano” Smithin Rockin´Pneunomia And The Boogie Woogie Flu täräyttää rockin perusasiat niin paikalleen kuin vain olla ja voi. Hyvänen aika, mikä meininki! Kosketinvelho Don Aireykaan ei millään tahdo malttaa pysyä kioskissaan, saati sovitussa kappaleessa (koskee koko levyä), kuuntelepa nyt siis tarkkaan.
Peter Greenin ajan Fleetwood Mac -klassikko Oh Well heti perään osoittaa osuvasti jälleen kerran sen, että kun kappale on riittävän hyvä, ei sitä mikään versio vesitä. Kitaristi Steve Morse nauttii nyt myös akustisen kepin varressa. Vokalisti Ian Gillan artikuloi tapansa mukaan selvästi kuin Turun yliopiston fonetiikan laitoksella ja tekee tunnistettavaa jälkeä virne kasvoillaan. Kunnes koittaakin kappaleen lopuke… Oh Well!
Jameistaan oikein hyvin tunnettu, ja niistä kappaleidensa aihiot yleensä ammentava Deep Purple otti Korona-ajan turhautumisiaan korvista, ja idean levystä saatuaan äänesti demokraattisesti 50 kappaleen satsista sen tusinan, joka tämän albumin nyt muodostaa.
Eivät paatuneet kehäketut tutuksi tullutta ulkopuolista tuottajaansa Bob Ezriniä (ja aputeknikko Julian Shankia) olisi nyt tässä tapauksessa välttämättä mihinkään tarvinneet, mutta kun joka ukko äänittikin nyt omat osuutensa omissa oloissaan erikseen, otti homma luonnollisesti paljon enemmän aikaa. Purplehan kun on aina, maailman sivu, yhdessä studiossa yhtaikaa jamitellut levyjensä pohjat purkkiin. Tehkää perässä.
Älpeen soundit ovat tiukasti tätä päivää, mutta eivät liioitellun kliiniset. Rumpali Ian Paice on päässyt vihdoinkin itselleen rakkaan Big Band -musiikin pariin, kun Ray Charlesin Let The Good Times Roll päästetään puhallinvahvistuksineen rehevästi irti. Sooloissa, joita on useita, ovat äärimmäinen tyylitaju ja kiireettömyys oivallisesti läsnä.
Asia, jota ei levyjen miksauksessa yleensäkään voi koskaan liikaa painottaa, on basson erottuvuus ja rooli. Sekin asia on Turning to Crimella nyt namuisasti hanskassa, mikä basisti Roger Gloverillekin varmaan sopii, ainakin kahdella eri tavalla, vähintään.
Mitä muuten Purpleen yleensä ottaen tulee, oli sen ensimmäinen hittikin cover, Joe Southin Hush. Yhtye versioi uransa alussa myös mm. The Beatlesia, Ike & Tina Turneria sekä Donovania. Olipa 2017 ilmestyneellä InFinite levyllään jopa versio The Doorsin Roadhouse Bluesista!
Täysin pitelemätön hauskanpito (levyn kannet myös huomioiden) jatkuu Jimmy Driftwoodin The Battle Of New Orleansin parissa. Moni muistaa 1970-luvun alun ison hitin Mexico, jonka radioissa tutuksi teki yhtye Les Humpries Singers. Sama ralli!
Purplen ukot ovat vanhoina skifflen uhreina aikanaan altistuneet eittämättä maanmiehensä, Lonnie Doneganin versioon. Ja jo ennen Purplea samassa pumpussa kimpassa olleet kaverit jakavat pitkästä aikaa vokaalinsa nyt myös tässä, kun Glover saa kuin saakin vuoronsa Gillanin ohella.
Moitittavaakin on. En olisi kyllä millään, suin surminkaan, koskenut Creamin White Roomiin. En, vaikka Purple yhtyettä näiden jäähyväiskiertueella 1968 jo lämmittelikin. Alkuperäinen versio on vain niin kova. Nyt tässä sanansäiläni menee suoraan myös Ezrinille. Mikä hemmetin idea on ollut kompressoida Paicen rummut niin tökerösti tukkoon, että sen amatöörikin huomaa? Ja tämän kirjoittaja kun on sentään saanut melkein Ginger Bakerin kapulasta! (päätoimittaja voi kommentoida, jos saatte hänet sen tekemään.) Huh.
Morsen ajan Purplen keikkojen yhdeksi tavaramerkiksi on muodostunut riffien loputon medley. Tätä ajatusta on nyt sovellettu myös tässä, levyn päättävällä Caught In The Act -rupeamalla. Don Nixin Going Downista soljutaan aina yhtä loistavaan Spencer Davis Groupin Gimme Some Loviniin. Ja mitä kaikkea koetaankaan siinä välissä… Ai jai.
Rumpalit ne kuulemma hersyvät aina tilaisuuden tulleen kapuloineen, joten annetaan ”viimeinen sana” Paicelle, ja peruutetaan levyllä hiukan taaksepäin. Perusasia kyllä, mutta voi veljet: Little Featin Dixie Chickenin intro on kuin opas ”Miten soittaa tremolo ja svengata”. Aina valmis Gloverkin hiippailee myös perkussiokaapille ja osallistuu. Ukkeleita ei pitele mikään.
Hattua nöyrästi nyt päästä ja joulupukille vinkki. Nyt ovat Deep Purplen papat totisesti veikkonen, hereillä, ja millä tavalla! Se selviää, kuten loputkin nyt versioidut kappaleet, vain yhdellä konstilla.
Deep Purple: Turning to Crime (Ear Music, 2021)
