Hip hei! Meille “joka-luusereille” tuodaan levy, joka haistattaa pitkät tai vaihtoehtoisesti nostaa ainakin keskisormea kaikelle sisäsiistille, sovinnaiselle, flegmaattisen ennalta-arvatulle sekä muovisen markkinatietoiselle. Ikinuori-sana saa yhä aina vain uusia merkityksiä, kun kysymyksessä on punkin vetreä isoisä-Iggy.
Varmistakaa selustanne, yläosa on paljas ja energian purskeet läikkyvät!
James Newell Osterberg -nimen syntyessään 1947 saanut kävelevä klassikko ei hyydy, vaan julkaisee kokonaisuutena varsin pätevän (sanottaisiinko tässä tapauksessa: katu-uskottavan) levyn, joka ei sisällä mitään ylimääräistä, on jopa mukavasti tarpeeksi vaihteleva, sekä tyyliltään että tempoltaan.
Selvästi nuorempia sankareita tässä edustaa tuottajana ja kitaristina häärivä Andrew Watt (32), joka laajemmin pulpahti musiikkimaailman tietoisuuteen Glenn Hughesin ja Jason Bonhamin kanssa väsätyn California Breed -yhtyeen kera 2013.
Multi-instrumentalisti on viime aikoina puuhaillut melkoisen kirjavan artistijoukon, kuten esimerkiksi Miley Cyruksen, Ozzy Osbournen sekä Morrisseyn kanssa.
Levyn avaava, livesoundinen Frenzy uhkuu ja puhkuu kiihkossaan ”…shut up and love me…”, ja kuten lähes aina keikoilla setin ensimmäinen veto, menee kuitenkin jonkinlaisena punk-standardina vähän ohi energiseen tunnelmaan totutellessa.
OK, tätä siis on tulossa…
Mutta jo heti seuraava kappale, Strung Out Johnny, onkin sitten astetta maittavampi yksilö. Hi-hatin ja bassokuvion intro vie kuulijansa svengaavaan palaan ja vetää heti vastustamattomasti mukaansa.
Pop laulaa hänelle erinomaisesti sopivalla äänialalla ja riimeistäkin saa hyvin selkoa. Simppeli syntetisaattoriteema vie johonkin täysin muuhun aikaan. Olisiko muuten The Stooges-Iggy aikanaan sulattanut mokomaa?
1977 David Bowie kirjaimellisesti pelasti Popin suuremmilta, ellei lopullisiltakin, henkilökohtaisilta vaikeuksilta tuottamalla tämän ensimmäisen soololevyn ja nyt, 2023, ollaan järjestysnumeroissa jo sitten varsin vaikuttavasti menossa jo tuolla parinkymmenen tienoilla. Mikä hauskinta, Pop palaa muutaman ”aikuisemman” ja seesteisemmän levyn jälkeen siihen, mistä hänet hyvin tiedetään. Tämä Amerikan mattieskohytönen kyllä pesee, huuhtelee ja linkoaa. Ja jälkeä syntyy! Puhdasta? Ota selko siitä itse.
Watt on haalinut studioon kaartin täydeltä nimityyppejä. Muiden muassa mukana häärivät Chad Smith (rummut) ja Josh Klinghoffer (kitara, koskettimet) Red Hot Chili Peppersistä, Duff McKagan (basso) Guns ´n´ Rosesista sekä Stone Gossard Pearl Jamista.
Hiljattain edesmennyt Foo Fightersin Taylor Hawkinskin vielä viimeisiksi jääneiden äänitystensä joukossa antaa rummuille kyytiä parissa kappaleessa.
Tarinoita Pop tarjoilee kuulijalleen esimerkiksi otsikoilla Modern Day Rip-Off sekä New Atlantis, ja on kieltämättä iso harmi, etteivät käsinkirjoitetut sanat CD-lipukkeessa ole käytännössä ilman älyttömän vaivalloista tihrustamista luettavissa. Joko nyt olisi vihdoin aika päästä eroon tästä kansitaiteen iänikuisesta kliseestä!
Enkä ole muuten yhtään varma, olisiko tämän konkarin sanoituksissa enää sitä f-sanaa sanomaa alleviivaamaan tarvittu. Vasiten levyn kanteen liimattu varoitustarra lienee poissaolollaan sentään jo mennyttä maailmaa.
Parasta antia erinomaisella ja hyväntuuliseksi tekevällä levyllä on esimerkiksi hyvin henkilökohtaiselta vaikuttava kappale Morning Show, jossa tarinan kertoja laittautuu taas vielä yhden kerran kuntoon, valmistautuessaan, kuten ”ammattilainen” aamuteeveen ohjelmaan.
Comments puolestaan kertoo aina yhtä raadollisesta maailmasta naamakirjassa ja Hollywoodissa. Kuvat lipukkeessa kyllä sitten kertovat puolestaan oikean Iggyn kropan rasvaprosentista, eikä vuosikymmenten tahkoaminen lavoilla ja niiden ulkopuolella uskomattoman kuluttavissa olosuhteissa jää kellekään mitenkään epäselväksi.
Levylle on sujautettu myös pari lyhyttä lurausta, välikettä ajatelmineen, miten vain. Aika 70-lukulaista, jollain tapaa. Jos muuten olisin äänikirjan tuottaja, palkkaisin Popin heti. Miehen kertoessa, lukiessa sanottavaansa, tulee väistämättä mieleen muitakin persoonallisia alarekisterisankareita, kuten paremmin toki näyttelijänä tunnettu Lee Marvin tai Johnny Cash. Ollaan siellä jossakin kornihkon ja rautaisesti toimivan häilyvällä rajalla.
Every Loser on sangen verevä ja elämänmakuinen levy, ilman sarvia ja hampaita. Rouheampikin tuotanto olisi riittänyt, ja tehnyt tehtävänsä, onneksi särmää ja häröilyä on jäänyt jäljelle vielä lopputuotteeseenkin asti.
Kokonaiskesto noudattelee veikeästi jälleen kerran sitä vanhan vinyyli-LP:n maksimia. Neo Punk -kappale haiskahtaa studio-liveltä, jonka tiivistahtisen, reippaan kaksiminuuttisen rypistyksen päätteeksi sankarimme naurahtaa aidontuntuisesti riemusta itsekin. Lystiä on!
Popilla on selvästikin yhä siis annettavaa yleisölleen, ja on kadehtiminen niitä onnekkaita, jotka viime vuonna hänet Suomessa lavalla näkivät. Jälleen kerran musiikki on voimavara, joka kantaa, ja kannustaa eteenpäin. Näinä aikoina, jos koskaan, sitä arvostaa.
Iggy Pop: Every Loser (Gold Tooth / Atlantic Records)
