Urkureita ei kasva joka oksalla, eikä etenkään näin vakuuttavia: Kalle Salonen saa Hammond-sormion vonkumaan, surisemaan, kurnuttamaan ja jyräämään – tilanteen ja tarpeen mukaan, aina kunkin puheenvuoron vaatimalla tavalla.
Mustan musiikin vaikutteet James Brownista alkaen on sisäistetty hienosti, ja yhden soinnun päälle rakennettuun rytmikkääseen kysymys-vastaus-riffittelyyn pitkälti perustuva musiikki säilyttää tunnelman tiiviinä ja kiinnostavana läpi levyn.
Puhaltajien panos on painokas ja tuo perinnetietoiseen soundiin juuri sopivaa sävyä. Erityisesti Antero Prihan trumpetti sekä vapaasti että etenkin sordinoituna soi loistavana vastaparina uruille, mutta eipä Panu Syrjäsen foniakaan käy väheksyminen.
Meininki on varsin jamihenkistä ja bändi vetää rennolla otteella, ei kumminkaan vallan löysin rantein – funk sykkii aitoa urbaania yötä ja shufle putoaa raskaasti kuin paksu pekoni pannulle tirisemään. Hendrix-laina Voodoo Child oveline modulaatioineen on varsinainen herkkupala, eivätkä Salosen omat sävellykset jää sen rinnalla mitenkään kalpeiksi.
Mukana levyllä soittaa kokenutta kaartia tuottaja Hannu Pikkaraisen johdolla, ja rumpujen lisäksi orkesterin kapu hoitaa muutamissa kappaleissa myös lyömäsoittajan, basistin, kitaristin ja kosketinsoittajankin toimet. Pikkaraisen kreditteihin on merkitty Salosen rinnalle myös osallistuminen muutamien kappaleiden säveltämiseen.
Levyn saatteena saapuneessa tiedotteessa todetaan, että Kalle Salonen ”on niitä harvoja kehitysvammaisia, jotka säveltävät itse musiikkinsa.”
Tiedotteesta selviää myös, että Salonen harjoittelee Lyhty ry:n Kulttuuripaja Valossa, joka on tunnettu Pertti Kurikan Nimipäivistä. Lyhty ry:n eettisenä päämääränä on parantaa kehitysvammaisten asemaa yhteiskunnassa.
Erinomaista työtä Lyhty, erinomaista musiikkia, Salonen.
Lisätiedot:
