Tuntuu, että perinnetietoiset siniset sävyt ja tuttuakin tutumpi melankolia ovat tarttuneet härmäläisten hihaan takiaisen tavoin pysyvästi. Ansioitunut suomalaisen bluesin pioneeri Pepe Ahlqvist ja yksi täkäläisen roots-musan ahkerimpia yhtyeitä, Tomi Leino Trio, ovat lyöneet hynttyynsä yhteen ja tehneet koruttoman konstailettoman yhteislevyn. Otsikko voisi olla ”fiksuja pastisseja luomusti”.
Ei kyllä mitenkään käy kateeksi, jos ajattelee blues-rallin säveltämistä. Ne kaikkihan ovat jo tehty ja kierrätetty, tuhansia kertoja. Niin vain kuitenkin sinnikkäät alan tekijät intohimoisesti nostavat kauluksensa pystyyn ja tarpovat päin kylmää ja vihmovaa horisonttia soitin kainalossaan. Mikä alakulossa meitä oikein viehättää?
Ilmeisimmin hyvinkin elävänä studiossa talteen soitettu ja laulettu levy tuntuu välillä jo liiankin askeettiselta. Tähän ja traditionmukaiseen minimalismiin on tietysti pyrittykin, mutta sävellyksellisesti tai sovituksellisesti keskitasosta ei päästä levyllä yli ja vapauttavan ilmavaan lentoon kuin pariin otteeseen.
Lena & The Slide Brothersista tuttu Lena Lindroos tuo nyt miehiseen totisuuteen paljon kaivattua valoa ja eloa. Hän laulaa paitsi sovittamiaan taustoja, mutta jakaa myös ykköslaulut Ahlqvistin kanssa Can´t Get Better sekä Just Be Just -kappaleissa. Sattumalta nuo ovat myös levyn pisimmät vedot. Kun mennään kuudennella minuutilla, alkaa studiovedossa olla kyllä mittaa. Toki, kun vuorotellen eri soolotkin saavat tilansa, niin ottaahan se aikaa, mutta jos puhtaasti miettii mahdollista radiosoittoa, niin…
Levy on kokonaisuutena pitkälti Tomi Leinon käsissä. Mies hoitaa luonnollisesti trionsa kitaristin tonttia, ja hän on säveltänyt levyn kymmenestä kappaleesta seitsemän yksin, ja loput yhdessä Ahlqvistin kanssa.
Hän on myös äänittänyt levyn yhdessä Jonne Kulluvaaran kanssa ja hoitanut vielä miksauksenkin. Yksi levyn parhaista vedoista, avausraita Love O.D., on hänen sanoittamansa. Kun vielä tuotantokin jaetaan Ahlqvistin kanssa, on siinä jo iltapuhdetta riittänyt yhdelle tekijälle kosolti. Rumpuja säestäjän rooliin tyytyen soittaa Mikko Peltola ja koskettimissa vierailee Harri Taittonen.
Onneksi ei sentään olla ihan pelkästään bluesin varassa, vaan häivähdyksiä soulista ja Motown-meiningistä tarjoavat kappaleet What A Real Fine Day sekä I Don´t Wanna Lose You. Taidetaanpa mennä samalla hiukan jopa duurinkin puolelle! Sanoituksissa on pelimerkkinsä paljastaneet nimimiesten lisäksi myös Sami Parkkinen ja Teppo Nuorva. Mitään sinänsä uutta ei ole kai tarkoituskaan luoda, vaan pysytään tiukasti genren tyylissä ja tavoissa. Ahlqvist heläyttää harppunsa bluesia parissakin soolossa. Myös soolokitara on kreditoitu hänen nimiinsä.
Polarized on sitä levyn parempaa antia niinikään, ja ovathan nuo Jaska Prepulan bassokulut kyllä mainiota kuultavaa. Kappale tuo mukanaan myös paljon kaivattua vaihtelua muuten niin keskitempoiseen ja hitaamman verkkaiseen yleisilmeeseen. Yksi kunnon etukenoralli ei olisi ollut tässä kymmenikössä yhtään liikaa.
Tuotannossa on pysytty asiassa ja yksinkertainen on toki kaunista, mutta joissakin kohtaa rutikuiva kitara olisi vain kaivannut hiukan kaikua, kuten taas toisaalla tuo rumpujen äänitys syvyyttä ja sitä kuuluisaa alapäätä. Ahlqvistin fraseerauksessa on siellä täällä särmää, jota levyllä vain harvoin kuulee.
Näillä mennään tässä ja nyt, ja selvää on, että tämäkin materiaali näyttää kyllä totisesti ne närhen jutut, elävässä ympäristössä, kun ja jos olosuhteet niin sallivat.
Pepe Ahlqvist with Tomi Leino Trio: Backstreets of Blue (Homework Records, 2021)
