Jenkkibändi SIMOn nimeäminen ensi kesän Puistobluesin pääkonserttiin on hieno uutinen, onhan bändin hiljattain ilmestynyt albumi vallan mielenkiintoinen tapaus.
SIMO (J.D. Simo, kitara ja laulu; Elad Shapiro, basso ja Adam Abrashoff, rummut) kuuluu jamibändien joukkoon, mikä merkitsee yllätyksellisiä keikkoja – biisin alkaessa ei voi arvata, kuinka kauan se kestää. Pisimmillään he saattavat tempaista kappaleen yli puolituntiseksi ja tavoitteena pidetään, ettei ainakaan samanlaisia versioita biiseistä toisteta.
Tässä ajattelussa albumiformaatti rajoittaa tekemisiä jonkin verran. Kappaleista esitellään sävelletyt rungot lyhyehköillä sooloilla ja instrumentaaliosuuksilla höystettynä. Perusainekset tulevat näin kuulijoille tutummaksi, mutta ne todelliset tulkinnat vapautetaan keikkalavalla.
Albumin avaus on sikäli outo, että ensimmäiseksi on heitetty hiipivä tulkinta Elmore Jamesin Stranger Bluesista. Riffiltään ja melodialtaan tämä on hyvin simppeli tapaus ja vielä ensimmäiseen kitarasoolon jälkeen mietityttää, mitä tästä kiekosta oikein tulee.
Toinen soolo seuraa slidella rämäkästi vetäistynä, minkä jälkeen tuntuukin jo paremmalta. Tämä muuten onkin levyn ainoa coveri ja myös ainoa suoraviivainen blues. Bluessävytteistä rymistelyä sen sijaan tarjolla on runsain mitoin, joten valinta Puistobluesiin on vallan osuva.
Tanakampia paukkuja on pian vuorossa bändin omissa biiseissä: I Lied ,Please ja Long May You Sail ovat kolme peräkkäistä täysosumaa, jotka toimivat sekä näin lyhytversioina että varmaankin livemittaan venytettyinä.
Levy on äänitetty Allman Brothersin vanhassa asuin- ja jammailupaikassa, nyt museona toimivassa The Big Housessa, nykyään melko harvinaisella tavalla, ilman suurempia kikkailuja: biisi kerralla ja yhdessä purkkiin, mahdollisimman vähän päällekkäisäänityksiä eikä ainakaan korjauksia.
Niinpä bändisoundi on rehevästi aito ja dynaaminen, ja voipa kuvitella J.D. Simon tuhdin kitarasoundinkin syntyneen luomumenetelmällä vahvistimia ankarasti rasittamalla. Hänen pedaalilautaansahan kuuluu vain wahwah.
Lisäkytköksenä Allmaneihin, Simolla oli levyä tehdessä käytössään Duane Allmanille kuulunut ’57 Les Paul Goldtop. Eikä meininki muutenkaan ole järin kaukana Allmanien rempseästä kollektiivisuudesta.
Jonkin verran tuntumaa pitkästä versioinnista levyllä on: I’d Rather Die in Vain kestää lähes 10 minuuttia ja spontaanilta jamittelulta tunutva Ain’t Doin’ Nothin melkein 14. Keston ratkaisee lähinnä se, kuinka pitkiä sooloja J.D. päättää soittaa. Häneltä tuntuu kuitenkin löytyvän ideoiden virtausta koko ajan ja pitkään irrotteluun mahtuu välillä hitaampi suvantovaihe, sitten kokeellisempi osuus ja runsain mitoin revittelyä.
Yhteisiä soittotunteja tällä kolmikolla on tarpeeksi, jotta suunta ja intensiteetti osataan heti kääntää nokkamiehen pään nyökkäyksen mukaan.
JD SIMOn haastattelun voit katsella tämän linkin kautta ja sitä seuraillessa Youtuben koneisto ehdotteleekin erilaisia ja tekniseltä laadultaan kovin eri tasoisia keikkatallenteita tutkittavaksi.
SIMO: Let Love Show the Way (Provogue, 2016)
