Suomalainen jonglööri kitaristiksi, Tomi ”Varre” Vartiainen (50) ei polje paikallaan. CV on jo tupaten täynnä vaikka ja mitä teatterista tv-projekteihin ja monenkirjavista bänditouhuista opetukseen. ”On se hurja”, kuten lapparit sen sanoisivat. On!
Uutuuttaan säteilevän levyn kansitaiteessakin on tekijämiehellä aihetta leveään, aidontuntuiseen hymyyn. Kukapa soittaja ei näet haluaisi päästä oman esikuvansa kanssa samalle äänitteelle!
Näin on päässyt Varrelle käymään, kun on työstänyt kestollisesti pitkän levyn (n.73 min.) yhteistyökumppaninaan itse Mike Stern.
Levyn avaa hauskasti nimetty Miked Up, joka vie mukanaan sellaisella teholla, että alta pois. Sanakirjani ei osaa määritellä tuota menoa, se pitää itse kokea. Harvoin nimittäin kipaleella kahdeksan minuutin kesto kantaa loppuun asti, kuten tuossa tekee.
Pieni häivähdys tuo muistuman edesmenneestä suuruudesta, Pekka Pohjolasta. Ja onhan yksityiskohtana tuo koskettimien (Visa Oscar) hilpeähkö soundi kuin hammaskiveä purukalustosta hetkittäin poistettaisi. Makea veto.
Jazz-levyjen tuttu ongelma, jos sellaista edes on, on se, että varsinaiset, kokonaisuutta kantavat riffit ja teemat tuntuvat tämän tästä jäävän monien eri vuorottelevien soolojen jalkoihin. Tämäkään levy ei aina tee poikkeusta tuosta. Tuotanto itsessään on todella kovaa tasoa, pääpiruna Vartiainen itse. Hän on myös säveltänyt kokonaisuuden kymmenestä kappaleesta yhdeksän.
Ja jos ei nyt nimenomaan tässä tietäisi, niin helpostihan voisi veikata levyn soittajiksi jotkut kasvottomat jenkkiässät. Noitahan kyllä riittää, mutta livenoloinen meininki tässä muistuttaa myös juuri siitä, missä jazz parhaimmillaan (kuten melkein kaikki musiikki) on. Elävänä. Erinomainen saavutus.
Hardly on kuin seesteistä iltapäiväkahvittelua, joka vaivihkaa muuntuu jamien oloiseksi. Bassosoundi on nyt kertakaikkiaan murea.
Tästä huonolla aasinsillalla päästään kuitenkin pieneen pulmaan. Kansien krediitit eivät ole kappalekohtaisia, eli on hankala (ainakin itseni) tietää, kumpi nyt vetää, Timo Hirvonen vai Juho Kivivuori. Paremmin asioihin vihkiytyneet toki tietävät tuonkin heti, muusikon tyylin tunnistettuaan. Ei siis mitään ongelmaa!
Jazzissa totuttuja tapoja tehdä asioita ovat myös stemmat. Niitä kitaran ja saksofonin (Joonatan Rautio) kera tarjoilee jopa yhdeksän minuuttia ylittävä levyn nimikkokappale, Head And Heart. Kesto ei tässäkään tunnu sinänsä yhtään missään. Svengi on tajutonta, ja rumpusoundit poikkeuksellisen mainiot.
Jazz-piireissä ei varmaankaan ole aihetta pieneenkään todisteluun oman tekemisen vikkelyydestä, siitä, mistä hard rock -maailma sai vettä suorittavaan myllyynsä enemmänkin, ja aikamoiseen kikkailuun asti, taannoin 1980- ja 1990-luvulla.
Mutta nyt Dark Size Life -kappaleessa kyllä pitää kiirettä sekä kitaralla että rumpalilla. Kumpi vetää, Varre vai Stern? Kumpi sitten muuten komppaa, Jukkis Uotila vai Jussi Lehtonen?
Sama lopputulos tiemmä kuin tuossa aiemminkin edellä – ei varsinaista ongelmaa, mutta olisihan se antoisaa oppia sillä tavalla tuntemaan ja ajan mittaan ehkä myös tunnistamaan, jos ei nyt näiden herrojen soitto ole ihan niin tuttua entuudestaan.
Vibrafonin soolon meille tarjoilee kukas muukaan kuin Severi Pyysalo ja myös Joonatan Rautiolle suodaan oma soolon paikka.
Hämyisen yökerhon ilmapiiriä kehitellään Waltz For Roni -kappaleen myötä. Rumpalin vispilät ja Pyysalon vibrafoni erottuvat edukseen. Myös suomalaisen lyömäsoitintaiteen mestari, Mongo Aaltonen, maustaa keitosta tavalla, kuten vuosikymmenten kokemus antaa tuta.
Melodinen tunnelmapala on kuin se illan viimeinen.
On levyllä myös yksi Mike Sternin kynästä lähtenyt, napakka pala. Mood Swings on tavallaan kuin opinnäyte, ja levyn pitkiin vetoihin mukavaa vaihtelua tuova, kolmen minuutin ässäkeksi. Kaikki tuossa on kitaran ja lyömäsoitinten aikaansaamaa hyvää tuulta.
Svengi imee mukaansa aivan väkisin. Voi helposti kuvitella Sternin hymyn olevan juuri kuin levyn kannessakin. Koko rahalla. Head And Heartilla mukana on myös Leni Stern, joka soittaa meikäläisittäin hyvin eksoottista instrumenttia, ngonia.
Kansainvälistä, upeata menoa uhkuva levy on kuuntelua kestävä, mutta myös sitä vaativa. Jo vuosina 2022 – 2023 äänitettyä materiaalia on laitettu purkkiin Espoon Mimix -studioilla, ja äänityksestä, miksauksesta sekä masteroinnista on huolehtinut Jyri Sariola. Teknikkona levyllä on toiminut myös Moto Fukushima.
Ainahan lisäksi pitää toki ottaa vielä esille joku muka vähäpätöinen pikku detalji: tällä levyllä soi chimes. Sitä kun muuten ei ihan joka lätyllä enää kuule.
Koska video ei valitettavasti ole jaettavissa suoraan, laitetaan tähän linkki levyn viralliseen esittelyvideoon Youtubessa.
Vartiainen – Stern: Head And Heart (Eclipse Music, 2025)
