Maailman suurin soittimien ja soitinlaitteiden näyttely, Frankfurtin musiikkimessut, on tältä vuodelta nautittu. On kuljettu haukkana kilometreittäin käytäviä, joiden varsilla 1 561 näytteilleasettajaa esitteli tuotteitaan yli 100 000:lle kävijälle. Naapurihalleissa järjestetty Pro Light & Sound -messu toi vielä omansa lisää; 766 näytteilleasettajaa ja valtavasti neliöitä.
Moisen tavarapaljouden keskellä kävijä turhautuu helposti. Helmiä on harvassa ja niiden seulominen esiin on työlästä. Olemme kykyjemme ja taitojemme mukaan luodanneet tavaramerta ja poimineet tämän numeron tuoteuutisiin valikoiman mielenkiintoisia uutuuksia. Ensi numerossa sitten vielä lisää.
Messuilla kimaran hahmottamista helpottaa, kun oivaltaa että tavaroiden valmistajat voi surutta jakaa melko suoraviivaisesti kolmeen pääkategoriaan.
Näistä merkittävin ja samalla ilahduttavin on se joukko yrityksiä, jotka oikeasti pyrkivät kehittämään uusia innovatiivisia tuotteita. Sellaisia, jotka auttavat jollakin tavalla musiikin tekijää suoriutumaan entistäkin paremmin, kätevämmin tai muuten vain hauskemmin toimestaan.
Tähän joukkoon kuuluu monia perinteisiä musiikki- ja audioalan yrityksiä, jotka edelleen tekevät määrätietoista tutkimus- ja kehitystyötä asiansa eteen. Ja tähän samaan joukkoon kuuluu toisaalta nuoria (ja usein pieniä) yhtiöitä uusista koodinvääntäjistä taidokkaisiin soitinrakennuksen käsityöläisiin saakka.
Erityisen ilahduttavaa on se, että tässä arvostettavimmassa kategoriassa esittäytyi messuilla myös suomalaisia yrityksiä – esimerkiksi maailman johtaviin monitorikaiuttimien valmistajiin lukeutuva konkari Genelec ja 10-vuotisjuhliaan tänä vuonna viettävä Ruokangas Guitars.
Näytteilleasettajien keskiryhmään kuuluvat sitten ne yritykset, jotka kyllä tekevät periaatteessa ihan käypiä käyttötuotteita, mutta joilla ei juuri omaa innovaatiota ole. Tavarat ovat ihan toimivia, eivät mitenkään omaperäisiä tai erikoisia, eivät toisaalta välttämättä aina edes suoria kopioita jostakin, mutta yhtä kaikki; laadultaan keskinkertaisia tai jopa mitäänsanomattomia.
Se kolmas ja samalla tympein ryhmä ovat plagioijat , toisten näköiseksi tekeytyjät vai pitäisikö sanoa piratistit? Ja tässä kohden haluan alleviivata, että on olemassa kaksi aivan eri toimintatapaa, joita ei pidä sekoittaa keskenään.
Ensimmäinen on se, että poimitaan vaikkapa esimerkiksi erään herra Fenderin klassikkomalli lähtökohdaksi ja pyritään tekemään jotakin sellaista, joka on vähintään yhtä hyvä kuin esikuva, mielummin hiukan parempi. Teknisiltä ratkaisuiltaan kehittyneempi, materiaaleiltaan jollain kriteereillä laadukkaampi, huolellisemmin rakennettu, tai muuta sen tapaista. Joka tapauksessa niin, että työn jälki on kunniaksi tekijöilleen ja antaa samalla arvon myös esikuvalle.
Se toinen toinen tapa – se josta nyt puhun – on täysin halveksuttava; tehdään näköispainos, joka naamioidaan ulkoisesti mahdollisimman tarkoin alkuperäisen kaltaiseksi. Joskus niin ovelasti, ettei edes 15 senttimetrin päästä katsellessa voi erottaa, missä kohden alkuperäisen ja kopiotuotteen logot ja nimet eroavat toisistaan.
En laskenut, miten monella eri osastolla kaupattiin samanmuotoisia itäisiä putkimikrofoneja hintaan, jota ei kehtaa edes lausua. Tai kuinka monella osastolla roikkui line arrayn kaltainen kaiutinnippu. Valitettavan monella kumminkin.
Teoriassa markkinatalous karsii joukosta heikoimmat ja ne pystyvimmät jäävät jäljelle. Mutta teknologian historiassa on myös tapauksia, joissa teknisesti pätevämpi järjestelmä on hävinnyt kehnommalleen, syystä tai toisesta. Karsinnan idea toimiikin käytännössä vain, jos kuluttajat ovat valveutuneita ja osaavat arvioida hintalapun ohella tuotteen muitakin ominaisuuksia.
Meille median palveluksessa oleville tämä asettaa myös oman haasteen; hankkia ja jakaa tietoa niin, että siitä on oikeasti hyötyä myös teille hyvät lukijat.
Ja se palautekuponki on muuten tuttuun tapaan lehden lopussa...
Mielenkiintoisia lukuhetkiä,
Lauri Paloposki,
päätoimittaja
