Näkö edellä

|

Kun aineetonta maailmaa ei voi hypistellä, sitä edustavan näkymän tietokoneen ruudulla täytyy olla sitäkin visuaalisempi.

Periaatteessahan vaikkapa tubescreameri toimintaa jäljittelevää applikaatiota voisi aivan hyvin operoida kolmen eri lukuarvon syöttämisen mahdollista­ valla harmaapohjaisella minitaulukolla, tai yksinkertaisella mustavalkoisella alasvetovalikolla kuten esimerkiksi kirjasin­ kokoa tekstinkäsittelyyn valittaessa. Kunhan potentiometrin portaaton säätö korvataan vain riittävän hienojakoisella asteikolla pikkutarkkaa säätöä varten.

Ja tällainen välivaihe nähtiinkin varhaisten digitaalisten laitteiden ilmaantuesssa markkinoille: oli piskuinen neste­ kidenäyttö ja plus/miinus­näppäimet.

Sitten saapuivat applikaatiot ja isot tarkkapiirtoiset näytöt. Siirryttiin visuaalikaudelle, jossa näköinen on kuuloinen. Harva kai sen myöntää, mutta usein korvan kuunnellessa nimenomaan näköaisti ohjaa mieltä johtopää­ telmään. Säätimen näkyvä asento kertoo onko jotain vähän vai paljon, ovatko asiat oikein ja hyvin.

Ja oikeastaan näöllä on vielä enemmän valtaa: vihreäksi väritetyn virtuaalilaitteen jäljitelmä kuulostaa juuri vihreältä, eikä kilpailevan firman soundia puolestaan tavoiteta uskot­tavasti ilman oranssia.

Eläytymisen kyytipojaksi väripintaan lisätään reissussa resuuntunutta ulkomuotoa markkeeravia yksityiskohtia. Patina antaa rahtusen inhimillisen elämän tuntua kylmään ja steriiliin sähköiseen maailmaan, koodarille visuaalisten yksityiskohtien keksintä suo varmasti hupia asiallisen insinörttiyden kevennykseksi. Eikä ilmiö tietysti ole puhtaasti appikauden tuote, kyllä riemunkirjavia ja psykedeellisin aihein koristelteltuja fyysisiä pedaaleitakin on tehty iät ja ajat.

Jonkin verran visuaalisuuden painoarvo riippuu käyttö­kohteesta.Persoonattomaksi mielletyn äänentoistimen, kuten akkukäyttöisen PA­kaiuttimen, hallintapinnassa eq:n taajuus ja gain voidaan asetella täsmällisin numeroarvoin fiiliksen tärvääntymättä. Mutta luovaan soittosuoritukseen suoraan vaikuttavan tehostelaitteen käyttöpinnan on ilmeisesti välttämättä näyttäydyttävä naivistisena kuvana, muuten tunnelma latistuu.

Oman makunsa soppaan antaa tekniikan kehityksen nykyinen vaihe, jossa virtuaalinen laite ei ainakaan tietyissä käyttömuodoissaan rajoitu enää pelkästään jäljittelemään reaalimaailman ilmiötä, vaan luo jo kokonaan uutta ja omaa todellisuuttaan.

Sen yhteydessä ei puntaroida jäljitelmän autenttisuutta, vaan arvioidaan käyttökelpoisuutta muilla kriteereillä. Tunnistetaan ja tunnustetaan, että soundi voi olla mainio
ja inspiroiva, vaikka se ei ole vihreä eikä oranssi vaan ihan omansa.
Mielenkiintoinen kysymys kohdataankin juuri tässä vaiheessa, kun ei jäljitelläkään jotain jo olemassa olevaa fyysisen mailman laitetta vaan kehitetään tykkänään uutta ja omilla avuillaan päteväksi tarkoitettua. Miltä sen pitäisi oikein tietokoneen ruudulla näyttää, jotta sitä olisi helppo lähestyä aiempien kokemusten pohjalta ja jotta uutta virtuaalista laitetta katselevan ajatukset kaartuisivat juuri haluttuun suuntaan. Millainen olemus käy muokkaimelle jollaista ei ole koskaan ollut?

Tasapainoilua arvatenkin. Huomiota täytyy herättää, mutta sopivasti. Tuttua pitää olla, mutta silti uutta ja innosta­ vasti erilaista. Varovasti villiä. Eletäänhän maailmassa, jossa liian ennakkoluulottomasti piirretyt autot tapaavat kadota takavasemmalle messujen päätyttyä, ja turhan oudot ruokalajit jämähtävät noutopöydän vuokiin lounastajien poistuessa. Ja ajassa, jossa yksi ärhäkkä pillipiipari voi somessa sabotoida koko jutun vain siksi, ettei jaksanut oikeasti perehtyä asiaan.

Toimitukseen saapuvien tiedotteiden perusteella arvioin, ettei plugin­rintamalla kuitenkaan arastella, eikä virtuaalimuokkaimista – vanhoja laitteita mallintavista
tai aivan uusista keksinnöistä – tule pulaa jatkossakaan. Tarjonta on runsasta ja kirjavaa, ja joukkoon mahtuu ilahduttavan monia aivan vastustamattomia appeja. Niiden seulonta vain vie aikaa.

 

Kesäisin lukuterveisin

Lauri Paloposki, päätoimittaja