Rumpuja joskus virittäneet tietävät tämän: jokin lähtökohta on kokemuspohjalta tai oppi-isiltä saatu ja yleensä toimivaksi havaittu, mutta toisinaan täytyy silti laittaa aivan erilaiset kalvot saman setin perättäisiin rumpuihin, jotta ne saa soimaan yhtenäisesti ja toisiinsa sopivalla klangilla.
Kapulat taas vertautuvat plektraan: ohkoosilla kepeillä vihaisesti piiskaava saa äkäisen mutta ohuen soundin, paksuilla kapuloilla voi hiljaisillakin lyönneillä tuottaa pyöreän ja tanakan soundin. Vauhti ja massa, kummallakin on soundinsa.
Periaate pätee myös plektraan, jossa paksuus ja materiaali vaikuttavat äänen tanakkuuteen ja sointiväriin enemmän kuin ehkä tulee ensi hätään ajatelleeksikaan.
Ja kun nyt aloin, niin lausunpa vielä sen johtopäätöksenkin. Neuvo siitä, että idolin soundi on helpointa löytää hankkimalla samanlaiset kamat kuin idolillakin on, on looginen, mutta ei välttämättä alkuunkaan oikea.
Ensinnäkin pitäisi tarkalleen tietää mitä ne idolin kamat ovat ja mitä niille on ehkä tehty.
Kuvissa Byrds-yhtyeen Roger McGuinn soittaa 12-kielistä Rickenbackeria, mutta kuvatekstissä, levyn kannessa tai nuorisolehden julisteessa tuskin mainitaan, että hänen Rickenbackeriinsa on jo tehtaalla asennettu kompressori.
Eikä siitä niin laajalti ääntä ole pidetty, että Albert Järvisellä oli jossain vaiheessa Stratossaan pleksin alle asennettu buusteri, jonka antamalla lisäfjongalla vahvistinkin lauloi ihan toiseen malliin.
Ja onhan kylillä kiertänyt huhuja siitä, että milloin minkäkin bändin backline on todellisuudessa vain lavasteeksi roudattua silmänlumetta, kun oikeasti ne soundit tuotetaan ohjelmoitavilla digitaalipedaaleilla…
Siksi kitaralehtien vakiosisältöä ovat aina olleet pikkutarkat selostukset siitä, millä säröpurkin revisiolla sankari on milloinkin soittanut, ja onko se E-kieli ollut vakiosettiin kuuluva vai käsin poimittu erikoispaksuus.
Mielenkiintoisiahan nämä jutut ovat ja monesti hyvinkin viihdyttäviä, sillä ne myös nostavat esiin sen, miten erilaisin konstein soittajat pyrkivät kohti omia päämääriään ja kuinka monenlaisia asioita he kokevat merkitseviksi tai jopa ratkaiseviksi oman ilmaisunsa kannalta. Aivan parasta on yllättyä toistuvasti myös siitä, että melko tavanomaisilla kamppeilla joku saa aikaan tavattoman hienoa musiikkia, jollaiseen en itse pysty edes kertaluokkaa kalliimmilla rensseleillä.
Kaikista esikuvasoittajista ei tokikaan ole kirjoitettu palstametreittäin selostuksia, eikä kuvattu videoita videoiden perään. Jotkut lentävät tutkan katveessa ja osa mielenkiintoisista on mennyt manan majoille jo kauan ennen tiedon valtatien avaamista.
Tiedonhankinta on silti haasteista pienin, sillä kehä kiertyy tässä kohdessa tavallaan takaisin alkupisteeseen: kun ei ole kumminkaan sen idolin sormia vaan on ne omat, ne erit. Niin ehkäpä siihen tavoitesoundiin tarvittaisiinkin jotain aivan muuta kuin ne idolin kamat. Jotain sellaista, mikä kompensoi oman todellisuuden ja idolin edustaman maailman eroa: pinnoittamattoman sijaan pinnoitettu kalvo, ohuen plektran sijasta paksu.
Kamat eivät silti ratkaise kaikkea, olivatpa samat tai toisenlaiset. Toiselta kuulostaminen vaatii hirmuista perehtymistä ja kykyä analysoida sen toisen tapaa mieltää rytmiikkaa, harmoniaa ja melodiikkaa. Ja siinä auttaa kyllä eräs alan perinneviisaus: jos haluaa kuulostaa esikuvaltaan, pitää ottaa selvää mitä musiikkia ja keitä muusikoita hän on kuunnellut. Täytyy siis mennä merta edemmäs kalaan, tavallaan.
Kiitokset päättyvästä vuodesta lukijoille sekä ilmoittajakunnallemme. Valoa ja rauhaa!
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja