Nautitaan kotimaisista musiikkikirjoista ja muusikoiden elämäkerroista nyt kun niitä vielä julkaistaan. Viime vuosina useat kustantamot ovat nimittäin pukanneet ulos tavattoman monta tärkeätä ja mielenkiintoista teosta, mutta jatkossa tahti taitaa harventua.
Kirjoittamattomia aiheita ei kylläkään ole kulutettu loppuun, mutta leikkaukset kulttuurille jaettavasta tuesta leikkaavat myös tällaisten kirjojen julkaisuhaluja sekä -mahdollisuuksia.
Yhden elämäkerran perusteelliseen tekemiseen vaadittavaa työmäärää ei käytännössä kukaan voi nimittäin tehdä palkatta, paitsi aatteen palon ja kenties jonkin vahvan henkilökohtaisen syyn vuoksi, ja sellaisten varaan ei ole syytä eikä voida oikein laskea laajemmassa mitassa.
Niinpä vakiintunut menettelytapa on ollut, että elämäkerran tai dokumenttiohjelman kirjoitustyön vaatimat haastattelut, arkistojen penkomiset, kuva- ja äänimateriaalin etsintä, faktantarkistukset, kaikki muu kunnollisen teoksen laatimiseen vaadittava taustatyö – sekä itse kirjoittaminen – katetaan ainakin osittain apurahalla, ja valmiin kirjan myynnistä lohkaistava provisio hyvässä lykyssä täydentää sitten kirjoittajan saamaa korvausta ajan pitkässä saatossa.
Tällainen järjestely on uhattuna kaikilta suunnilta.
Rajalliselle kohderyhmälle suunnattujen kirjojen myyntimäärät eivät ensinnäkään tuota niin vakaata ja vuolasta kassavirtaa, että kustantamot lähtisivät hanakasti ottamaan enää sen suurempaa taloudellista riskiä kuin mikä tähän asti on vaadittu, kun apurahalla kustannetusta käsikirjoituksesta on jalostettu valmis painotuote. Kansan suurtenkaan suosikkien elämäkerrat kun eivät välttämättä myy samassa mittakaavassa kuin heidän musiikkinsa.
Niitä apurahoja kirjoittajan työpalkaksi taas ei tämän poliittisen suhdanteen aikana myönnetä entiseen malliin.
Kustantajan intoa heittäytyä hankkeisiin laskee varmastikin osaltaan myös kirjamyynnin yleinen nykytila, joka samalla tekee kirjoittajan kannalta provision kertymisestä vieläkin epävarmempaa. Ajan henki on ankara, ja painetulle tekstille on ilmiönä käymässä samoin kuin tallennetulle musiikille, jonka hinta per kuunneltu minuutti on romahtanut. Sellaisessa menossa romahtavat myös kustantajan tienesti ja tekijän palkka. Se ei kannusta kumpaakaan.
Tilannetta ei paranna se, että kirjan elinkaarikin on jo itse asiassa niin lyhyt, että alkuvuodesta julkaistu teos on alelaarissa heti ensimmäisen kvartaalin päätyttyä, vaikka kirjan sisältö ei ole vanhettunut yhtään mihinkään.
Hintaeroosiota tehostaa edelleen se, että printtikirjan rinnalla on julkaistava jo lähtökohtaisesti asiakkaan halvemmaksi olettama e-kirja. Sekä mieluusti myös äänikirja, jonka kuuntelumahdollisuus lankeaa asiakkaalle striimipalvelun kuukausiveloitukseen sisältyvänä oikeutena. Jonka tietysti voidaan positiivisesti ajatella lisäävän sitä joukkoa, joka kirjaan lopulta tutustuu, mutta joka ei varsinaisesti kilauta kassaan lisää rahaa. Ja kun ei kassaan kilise rahaa, toimintaa supistetaan entisestään. Spiraali kiertyy kiinni.
Apuraha-jazz on ikiaikainen pilkkanimitys, eikä kannattamatonta liiketoimintaa kuulemma olisi syytä harjoittaa lainkaan. Kuitenkin meillä tuetaan kaikenlaisia elinkeinoja varsin avokätisesti riippumatta siitä minkä puolueen edustajat vallassa sattuvat olemaan.
Kulttuuritoiminnan avustusten leikkaus saattaa näyttää excelissä tänä vuonna tehokkaalta säästötoimelta, ja kohteitahan löytyy kirjallisuuden lisäksi muistakin taiteen muodoista ja niiden koulutuksesta. Excelissä ei kuitenkaan näy, mitä hyvää silloin jää toteutumatta tai mitä haittaa leikkauksista aiheutuu.
Kulttuurin näivettyminen on monipolvinen ja pitkällinen kehityskaari, josta nykyiset päättäjät todennäköisesti eivät joudu itse koskaan vastuuseen. Valitettavasti toipuminen voi olla vieläkin pidempi prosessi.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja