En varsinaisesti osaa valokuvata, mutta kiitos digikameran, olen päässyt näppäilyn makuun. Pokkari on käytössä etupäässä lomilla ja jonkun verran arjessa, vaikka paljon enemmänkin voisi kaikenlaista tallentaa. Säätöjä en hallitse, automatiikkaan luotan noviisin puhdasotsaisuudella, ja useimmiten se pelaakin aika mukavasti.
Harrastelun myötä on selvinnyt myös joitakin asioita, esimerkiksi valon merkitys kuvauksessa. Ei ainoastaan se, että valoa pitää olla vaan sekin, että valon laadulla on merkitystä. Asia on taatusti selvä kaikille valokuvaukseen perehtyneille, olipa kyseessä sitten ammatti tai tavoitteellisempi harrastus.
Tiivistän havaintoni kärjistettyyn, kolmiportaiseen luokitteluun. Aamulla kuvaan tallentuva luonnonvalo on rajua ja agressiivista, keskipäivällä se mankeloi kaiken latteaksi. Mutta illalla auringon valo suodattuu mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla ja se suorastaan pursuilee värejä ja sävyjä. Ne herättävät kohteen eloon ja antavat sille ulottuvuuksia, joita ei aiemmin saman päivänä kuvissa näkynyt. Illan valo innostaa kuvaamaan, ja tulokset ovat usein palkitsevia.
Erityisen mielenkiintoista on, että valon luomat sävyt eivät kuitenkaan missään tilanteessa vastaa täsmällisesti sitä mitä silmä näkee etsimen läpi, tai sen ohi. Eikä kohteen ja sitä ympäröivän taustan tarkkuus, tai niiden väliset suhteet toisiinsa piirry katsellessa myöskään samalla lailla kuin kameran kautta vangittuna.
Kuva on lisäksi sidottu yhteen staattiseen hetkeen, kun taas näköaisti yhdistää lukuisia perättäisiä hetkiä ja muodostaa niistä kokonaisuuden, jossa voi olla mukana myös liikettä.
Kuuloaistin ja mikrofonin välinen ero on vähintäänkin samaa karkeusluokkaa kuin kameran ja näköaistin. Se mitä kuulemme tai näemme, muotoutuu havainnoista joita aivot prosessoivat. Tekninen kapine, olkoon kuinka täydellinen tahansa, kuulee ja näkee asiat eri tavoin eikä havaintohetkestä välineellä irroitettu tallenne synnytä suoraan samanlaista prosessia kuin itse paikalla ollessa tapahtuisi. Sen vuoksi tallenteelle, oli kyseessä sitten valokuva tai äänite, täytyy luoda illuusio siitä miltä asioiden halutaan näyttävän tai kuulostavan. Kameran kohdistaminen ja tarkennus hyvinkään valittuun kohteeseen ei tuo esiin haluttuja asioita eikä synnytä toivottuja tuloksia, jos kuvakulma on kehno tai valo on epäsuotuisa. Yhtälailla ensiluokkainen mikrofoni on avuton peli, jos se sijoitetaan väärin, suunnataan poskelleen, tai akustiikka – tuo valon vastine äänityksessä – ei palvele tarkoitusta.
Se että jokin kuulostaa korvaan hyvältä (tai edes kohtuullisen kelvolliselta) jossakin tilassa ja jossakin tietyssä pisteessä, on täysin riippuvaista havainnon ja tulkinnan välittömästä vuorovaikutuksesta. Jos vuorovaikutus katkaistaan, jotkut asiat korostuvat ja jotkut jäävät kokonaan piiloon. Useimmiten väärät asiat korostuvat ja ne toivotut kutistuvat olemattomiin.
Kokenut äänittäjä osaa kuulonsa perusteella sijoittaa mikrofonin sopivaan paikkaan niin, että tallenteelle tarttuu toivottuja asioita ja ne väärät asiat suodattuvat mahdollisimman tarkoin pois. Tämä paikka ei kuitenkaan ole välttämättä se, jossa äänilähde on korvin kuunneltuna parhaiten edukseen. Tämä paikka on se piste, johon sijoitettuna mikrofoni välittää parhaimman mahdollisen äänen, joka sitten taas synnyttää kuulijassa vaikutelman siitä, että hän on itse korvineen läsnä juuri siinä optimaalisessa kuuntelupisteessä. Joka siis voi olla metrikaupalla eri kuin se mikrofonin sijoituspiste.
Kun valokuvaaja ottaa sivusta kuvan ohi porhaltavasta kilpaurheilijasta, hän voi valita kahdesta eri lähestymistavasta: realistisesta ja epärealistisesta. Jos kamera on tiukasti jalustallaan, tilanne näyttäytyy realistisena: kilpailija piirtyy epäselvänä hahmona, tausta staattisesti sijoillaan pysyvänä, kuten oikeasti onkin. Ja kaikille on ilmeistä että kohde liikkui kuvan ottohetkellä.
Epärealistinen tapa on heilauttaa kameraa samaan suuntaan kilpailijan kanssa, joka nyt näkyy kuvassa tarkasti, samalla kun se tosiasiallisesti paikoillaan pysyvä tausta näyttää liikkuvan päinvastaiseen suuntaan. Jälleen liike ilmentyy kuvassa, mutta ihan eri tavoin. Ja väitän, että harkittu realismin hylkääminen tuottaa tässä kohden paljon hyvää eikä juurikaan menetyksiä.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja