Turha kuvitellakaan, että tämän tekstin lopussa paljastaisin kuinka se oikein tehdään. En nimittäin tiedä, jaan vain ihmettelyni. Se pohjaa vanhaan havaintoon, johon törmäsin uudessa muodossa ja nykyajassa.
Mutta ensin paluu aika monen vuosikymmenen taa, jolloin kuuntelimme Kalifornian musaa C-kasetilta, pikkuisen radiomankan kautta. Bändi ei ollut iso, mutta se soi tiukassa paketissa ja mikä mainiointa, jokaisen soittimen erotti vaikka soundi oli täyteläinen. Ääni oli monoa ja monona se pysyi olohuoneen radionkin kautta kuunneltaessa. Elämys oli yhtä hurmiollinen.
Tuohon aikaan äänentoiston huippua edustivat kelanauhurit ja vinyylisoittimet, asianmukaiseen ja yleensä kookkaasen vahvistin- ja kaiutinlaitteistoon liitettyinä. Sellaiset löytyivät koulukaverini kotoa, kiitos vanhempien veljiensä hifi-harrastuksen.
Kun sitä samaa musiikkia kuunneltiin noilla silloisen mittapuun mukaan hulppeilla laitteilla (huom: stereona), tuo edellä kuvailtu mainio miksaus kasvoi kaikin puolin isommaksi ja vivahteikkaammaksi. Matalat äänet ulottuivat matalammalle ja ylä-äänet soivat ilmavammin. Mutta soitinten balanssi säilyi kuitenkin ennallaan.
Kuunteluvälineestä riippumatta basso ja bassorumpu sykkivät aina synkronissa, kitaroille ja koskettimillekin oli löytynyt mukavasti tilaa samaan kokonaisuuteen. Ei jäänyt arvoitukseksi sen paremmin rytminen pohja kuin harmonian sisältökään.
Ja kaikesta sai selvää. Etenkin laulusta, joka aparaatissa kuin aparaatissa jäi viimeiseksi kuuluville, kun voluumin laski olemattomiin.
Moni vanha hyve on menettänyt merkityksensä uuden ajan hyökyessä päälle. Ja jokainen sukupolvi hakee ymmärrettävästi omaa ilmaisutapaansa itse määrittelemänsä estetiikan kautta.
Särökitara oli verraten nuori ilmiö silloin, kun itse haltioiduin musiikista ensimmäisen kerran ja syntikat tekivät vasta tuloaan. Murros jos toinenkin on sen jälkeen koettu, joten muutoksessa itsessään ei ole mitään vierasta tai outoa.
Silti joskus huomaan kaipaavani jotain tiettyä asiaa menneestä maailmasta. Kuten miksausta, jonka tavoitteena on ollut soida tasapainoisesti myös monona autoradiossa – avoimesta ikkunasta ohikulkijan korviin kantautuessaan.
Ehkä muistan asiat vain kultareunuksin?
Tokkopa mielikuva kuitenkaan täysin perusteeton on. Siihen nimittäin havahduin taannoin, kun illanistujaisissa pidettiin musavisaa.
Osa arvuuteltavista artisteista lepatti pöydälle asetellun puhelimen pikkukaiuttimista niin repaleisena ettei hahmosta saanut oikein mitään tolkkua. Lyömät räiskähtelivät kuulijaa suoraan otsaan ja bändi rähjäsi solistin kanssa kilpaa, vaikka tämä oli miksattu niin pintaan kuin ikinä. Efektejä käytettiin avokätisesti ja kenties kaikki oli juuri kuten oli ajateltukin.
Samaan aikaan osa esiin kaivetuista kappaleista toistui hallittuina miniatyyriversioina sellaisesta, mikä arvatenkin soi komeammin ja korskeammin hienoilla audiolaitteilla. Laulajan sävyn saattoi tunnistaa, kompin poljennosta pääsi nauttimaan, eikä sointujenkaan anatomia jäänyt pimentoon.
Ne vanhat hyveet, tai ainakin jotkut niistä, olisivat kenties sittenkin vaalimisen arvoisia.
Semminkin, kun enempi vähempi jyrisevässä peltikoslassa kuunneltu autoradio on yhä suurelle joukolle pääasiallinen musiikin ilmentymismuoto, eikä mobiililaite edes pikkuisen bt-kaiuttimen kera pysty juurikaan hifistyneempään toistoon kuin se muinoinen kasettimankka.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja