Se on, vaikka kvartaalin käsite leikkisästi venytettäisiinkin tarkoittamaan neljännesvuosisataa.
Toisaalta sen kuluessa ihmistaimi ehtii varttua aikuiseksi, lankapuhelin muuttua museaaliseksi kapineeksi ja televisio ennätetään julistaa kuolleeksi useampaankin otteeseen.
Kehitys on muovannut tätäkin alaa. Saliäänen miksaamiseen vaadittava kahden tai useamman miehen nosteltava puolen aarin pulpetti jenkkikaapin kokoisine lisälaiteräkkeineen edustaa mennyttä maailmaa, kun jotakuinkin tavalliseen salkkuun mahtuvalla kontrollipinnalla voi ohjata dsp:tä, jonka vääntö riittää kaikkeen tarpeelliseen ja paljon pitemmällekin. Eikä kauhukaapelia tarvitse enää keikalle roudata, kun ohkoonen CAT-piuha tekee elämästä auvoisaa.
Hämmästyttävän paljon pysyy silti samana. Sähkökitara ei ole muuttunut älylaitteeksi vaikka siitä saakin nykyään sellaisen kanssa monenlaista hupia. Rumpalia ei vieläkään siruteta hermoimpulssien siirtämiseksi suoraan soittimeen vaan rytmiikan loihtimiseen tarvitaan yhä fyysiset kapulat.
Eikä tekoäly sävellä edelleenkään ihmisen puolesta mestariteoksia.
Äänenkäsittely on kyllä pääsääntöisesti nykyisin digitaalista, mutta silti perinteisistä perinteisin mikrofoni kerää edelleen fyysistä värähtelyä muuttaen sitä sähköiseksi signaaliksi, ja kaukana ketjun toisessa päässä kaiutin toimii sen peilikuvana tuottaen jälleen kuultavaa ääntä.
Elämme vastakohtien aikakaudella: huipputekniikkaa edustavan signaalipolun alku ja loppu perustuvat osapuilleen 100 vuotta sitten patentoituihin vekottimiin, eikä haikailu 50-vuotiaan putkivahvistimen perään ole tavatonta.
Itse asia – musiikki – on edelleen kaikkein pysyvimmin ennallaan.
Tyylisuuntauksia kyllä tulee, aiempia kierrätetään tai väännellään uuteen muotoon ja jossain vaiheessa vanha polvi vierastaa nuorempien estetiikkaa.
Mutta sukupolvesta toiseen kyse on tunteiden ilmentämisestä, niiden välittämisestä ja kuulijassa aiheutuvasta reaktiosta – vuorovaikutuksesta, joka musiikin tekijän ja vastaanottajan välille syntyy tai jää syntymättä.
Teknisten laitteiden suvereeni hallinta ei takaa vuorovaikutuksen syntymistä, mutta tekniikan taitamaton käyttö muodostuu sille usein esteeksi musiikin tyyli-lajista riippumatta.
Sähkökitaristit puljaavat luontaisesti efektilaatikoiden ja vahvistimien parissa ilmaisuvoimaista soundia etsien, mutta yhtä lailla on laulajan oman edun mukaista tutustua erilaisiin mikrofoneihin ja opetella ymmärtämään miten ne käyttäytyvät. Silloin asiaa voi hyödyntää laulaessa, eikä tarvitse jäädä tilanteen armoille.
Siksi Riffi onkin tämän yhdessä hujauksessa kuluneen olemassaolonsa ajan keskittynyt siihen, miten eri tavoin ja eri välineillä musiikkia voi tehdä. 25. vuosikerran avaukseksi sopiikin mitä mainioimmin lainaus kaikkien aikojen ensimmäisen numeron pääkirjoituksesta:
”Meitä Riffin tekijöitä ei juurikaan kiinnosta lokeroida musiikin tyylejä erinomaisiin ja vähemmän suotaviin. Levyhyllyistämme löytyy kaikenlaista: mistä yksi saa värinät, siitä toinen vähät välittää. Musiikin tekeminen on kuitenkin universaalia puuhaa, jossa keinot ja välineet ovat pitkälti samoja tyylilajista riippumatta. Siksi kirjoitamme juuri tekemisestä ja tekemisen välineistä.”
Vaikka itse arvioinkin, niin melko onnistuneesti olemme linjassa pysytelleet. Ja emmeköhän pysy vastakin.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja