Mielikuvia mittailemassa

Yhdessä suhteessa musiikilla on ylivertainen etu verrattaessa sitä vaikkapa urheiluun: yksilön aktiiviura voi musiikin puolella olla huimasti pitempi kuin jääkiekossa. Siitä yhtenä esimerkkinä tupsahti postilaatikkoon ikämiessarjaan lukeutuvien Janne Louhivuoren ja Jussi Sydänmäen uusi levy, joka osoittaa ettei luomisvoiman tarvitse hiipua iän karttuessa. Levy on oivallinen taideteos, jota ei kumminkaan tohdi suosittaa herkkähipiäisille – sen verran roisi ja ennakkoluuloton on parivaljakon lähestymistapa niin musiikin kuin suomenkielisten tekstienkin osalta.

Ja kuin vastapuntiksi edelliselle pudotti posteljooni pari päivää myöhemmin basisti Lasse Lindgrenin jazz-orientoituneen CD:n toimituksen lootaan. Tämä Kallio-Kuninkaalassa äänitetty levy on soundeiltaan onnistunut, sävellyksiltään tyylikäs ja tunnelmiltaan mukavan raikas osoitus nuorenpolven kyvykkyydestä.
Jo tämän valikoidun otannan perusteella voi todeta, että vaikka maamme populaatio on pieni ja sen seurauksen yhtä ikäluokkaa kerrallaan tarkasteltaessa kärki vaikuttaa kapealta, niin rintamaan saadaan kuitenkin syvyyttä, kun huomioidaan tekijöiden pitkä aktiivikausi, joka saattaa jopa vain parantua vuosien myötä.

Ja sitten kokonaan toiseen aiheeseen, mallinnusteknologiaan ja sen markkinointiin. Asiansa osaava ruonansuu ei etukäteen ilmoita, että ”nyt täältä tulee seuraavaksi ahtisaarta, olkaa valmiina hörähtämään”. Kun imitointi alkaa, kuulija tunnistaa ja riemastuu. Ja vaikkei tunnistaisikaan, niin tunnelmoi mukana kumminkin, kun performanssi on jokatapauksessa mukaansatempaava.
Vaan kun ensimmäiset mallintavat laitteet tuotiin markkinoille, muodostui tavaksi ilmoittaa selvemmin tai hankalammin tunnistettavin sanakääntein se esikuvalaite, jota kulloinkin matkittiin. Oletan, että oli tarkoitus vain antaa vihjettä sopivaan tunnelmaan eläytymistä varten. Samalla kuitenkin polkaistiin miinaan, kun kutakin mallinnusta alettiin vertailla suoraan alkuperäislaitteeseen. Monesti sellaiseen, jota vertaaja ei todellisuudessa ollut edes itse koskaan kokeillut saati sitten omistanut. Niinpä usein vertailtiin pikemminkin omiin mielikuviin alkuperäislaitteesta, ei varsinaisesti omiin kokemuksiin alkuperäislaitteesta. Puhumattakaan siitä, että jonkinlaista A/B-testiä mallintavan ja esikuvan välillä olisi voitu tehdä.
Ja kaiketi verrattiin vielä niin, että mikäli esikuva oli saatavilla, niin sen hanikoihin käytiin epäröimättä käsiksi ja väännettiin ne sellaiseen asentoon, että sointi miellytti. Kun taas mallinnettavasta kutsuttiin ko. ohjelma esiin ja alettiin soittaa, mahdollisesti yhteenkään nuppiin kajoamatta ja omaa ruuvailua harrastamatta.
Jälkiviisaana voi sanoa, että suorien mallitunnusten sijasta olisi ollut varmaan fiksumpaa nimetä mallinnusohjelmat löyhillä viittauksilla tyyliin Rock Overdrive, Jazz Mellow jne. Ja jättää loput mielikuvituksen varaan sitten.

Tämä on samaa pulmatiikkaa, kuin syntikoiden suuren esiinmarssin aikana. Uusille soundeille oli keksittävä nimiä ja usein nimet poimittiin olemassaolevien soitinten mukaan. Pianistin otteilla soitettaessa sähköpianoksi nimetty synasoundi toimikin helposti ja tuotti välittömän illuusion oikeasta sähköpianosta. Mutta banjomaisen synteesin kanssa olikin jo hankalampaa, puhumattakaan saksofonista – kummassakin suuri osa soundia muodostuu juuri siitä, miten soitinta soitetaan. Banjon soinnut ja arpeggiot rakentuvat banjon virityksen ja luontevien sormitusten myötä aivan samoin kuin kitarassa tyypillisesti. Jolleivat nämä ole hallussa, ei syntikalla soitettu banjostemma kuulosta lainkaan banjolta, vaikka soundi itsessään olisi kuinka etevästi tehty. Ja fonin tapauksessa taas sointiin vaikuttaa niin suuresti puhaltajan tekniikka, ettei syntikalla pääse lähellekään ellei opettele monipuolisesti käyttämään realiaikaisia kontrolloreita, joilla hallita suotimia ja vahvistinpiirejä lennossa.

Koko mallinnusteemaa ruodittaessa on huomioitava sekin, etteivät esikuvavahvistimia ja soittimia kokoavat työläiset olleet mitään elektroniikka-alan, saati sitten soitinrakennuksen eksperttejä. He olivat tehdastyöläisiä, jotka poimivat korista osia listan mukaan ja asensivat niitä sijoilleen kaavion mukaisesti, kaiketi seuraavan viikonlopun rientoja tai ruohonleikkuuta miettien. Kun komponenttien toleranssitkin olivat verraten väljiä, ei ole ihme, jos yksi vahvistin tai soitin kuulosti hiukan kirkkaamman puoleiselta, kun toinen taas soundasi aika tummalta. Ja mikäs niistä sitten mallinnettaisiinkaan? Ja kukas sitä mallinnosta osaisikaan oikein ottein mittailla?

Kesäisin lukuterveisin

Lauri Paloposki