Radio antaa asemasta riippumatta ja jopa ne kaikki yhteenlaskettuina kapean ja pintapuolisen leikkauksen musiikista noin ylisummaan, ja ilmiö vaikuttaa näppituntumalla sitä kärjistyneemmältä mitä uudemman aikakauden musiikkia tarkastellaan.
Menneiden vuosisatojen sävellykset kiertävät moneen kertaan suodatettuina ja jokunen määrä helmiä on jäljellä eri orkestereiden tulkittavaksi. Varmasti jokin tuntematon mestariteos tai kohtuullisen mukava sävelmä jää ilman ansaitsemaansa soittoa, mutta jonkinlainen konsensus aikaa kestävästä ja kuulijoita miellyttävästä teoslistasta vallitsee, ja ainakin omissa korvissani se kuulostaa verraten monipuoliselta ja rehevältä. Voihan toki olla, että klassiseen vihkiytyneelle valikoima ei näyttäydy samanlaisena.
Rytmimusiikin puolella historia on lyhyempi, mutta sekin on ainakin 1970-luvulle asti ehditty jo kiteyttää pysyvään muotoonsa samaan tapaan kuin klassinenkin sektori.
Aina voi arvella, että 50-luvun rokkareille oli hankalaa ponnistaa konservatiivisessa yhteiskunnassa esiin, eivätkä ne kaikki merkkiteosten joukkoon leimatut kappaleet nyt mitään sävellyksellisiä mestari-teoksia ole. Puhdas energia, hätkähdyttävät soundit sekä esitystapa nostivat ne esiin ja niistä tuli aikansa symboleita. Eikä sellaista statusta hevin riivitä pois, kun se on yhteisellä mielellä jollekin biisille annettu.
Sellaisenkin teorian olen kuullut, että The Beatlesilla oli kyllä niin helppoa, kun pääsivät kirjoittamaan biisejään tyhjään maailmaan – pop-musiikkia vasta luotiin genrenä, siinä oli tilaa olla omaperäinen, ja uuden biisin nousu klassikoksi oli lähes automaattista.
Ihan noinhan se ei ole, mutta siitä joskus toiste enemmän.
Niin sanotun rytmimusiikin määrä on niistä ajoista kasvanut huikeasti, ja jokaiselta vuosikymmeneltä julkiseen tietoisuuteen pääsee yhä kapeampi otos kyseisen ajan musiikista. Tavallaan ymmärrettävää, koska jonkinlainen gaussin käyrä toteutuu kaikessa ihmisen tekemisessä – valioita syntyy vain rajallinen määrä.
Mutta kun tuota valikoitumista ei tunnu ohjaavan välttämättä mikään musiikin sisäinen parametri, kyllä siinä tulivoimainen markkinointikoneisto usein määrää pelin suunnan.
Nyt radiosoittoon päätyvää tuotantoa leimaa vahva samankaltaisuus niin rytmiikan, soundien, harmonian, melodioiden tai melodiattomuuden kuin sanoitustenkin suhteen. Juontuuko se tekijöiden omasta tahdosta, radioiden musiikkivalinnoista päättävien sanelusta vai levy-yhtiöiden päätöksistä, en tiedä. Lopputulos kuitenkin vaikuttaa siltä, että samaan muottiin pyritään tietoisesti, ja joukosta erottuminen on yhtä paha juttu kuin erilainen penaali alakoulun alkajaisiksi.
Kilpahevosilla on silmälaput, jotta ne eivät näkisi mitä muut hevoset tekevät. Samaa suosittelisin musiikin tekijöille, levy-yhtiöille ja niille radioihmisille.
Kun vaikutteita kuitenkin halutaan ja tarvitaan, niin voimarokkia soittavan trion kannattaisi ehkä sitten mielummin kuunnella vaikka jousikvartettia oppimielessä ja popparin Glenn Millerin big bandia – ja viis veisata oman genrensä sen hetkisistä kuumista nimistä, joilta napatut makeat jutut tuppaavat latistumaan kopio kopiolta.
Sanoittajallekaan ei välttämättä tee hyvää tutkia aktiivisesti oman ikäluokan kollegoiden tai edes edeltäneen sukupolven tuotoksia, kyllä tyyliä voi imeä ja sanavarastoa laajentaa lukemalla jotain aivan muuta runoutta tai vaikka ihan silkkaa proosaa.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja