Mitä silmä ei näe sitä korva ei kuule

|
 

Näköaisti on vallitseva, kun sitä verrataan kuuloon. Näin kuulin asiantuntijan sanovan radiossa, josta siis sentään vielä silloin tällöin tulee ihan toimitettua asiaohjelmaakin kaiken jonnii joutavan hölötyksen ja kahvipöytäkeskustelun tasoisen mielipiteiden keruun lomassa. Selvennykseksi sanottakoon, ettei minulla ole mitään kahvipöytäkeskusteluita vastaan, niille on paikkansa; kahvihuoneessa, ei valtakunnan verkossa ja verovaroin ylläpidettynä.

Ja sitten takaisin näön ja kuulon pariin. Digitaalisten äänilaitteiden yleistyttyä on muodostunut alan tavaksi, että jokaisen ekvalisaattorin asetukset piirtyvät kuvaajana jollekin näytölle: joko tietokoneen ruudulle tai laitteen omaan pikkuikkunaan. Ideana tämä on aivan mainio ajatus, mutta käytännössä jätkät ovat senkin pilanneet.
Pulman ydin on yksinkertainen: missään ei ole sovittu, miten leveäksi audioalue pitäisi kuvassa piirtää ja miten korkealle pystyakselille desibeliasteikon plus- ja miinus-suunnat pitäisi kuvaajassa sijoittaa. Yksimielisyys vallitsee vain siinä yhdessä asiassa, että ekvalisaattorin nolla-asetuksia eli suoraa vastetta edustaa näytöllä suora vaakaviiva.
Käytäntöjä on yhtä monta kuin on ohjelmien ja laitteiden suunnittelijoitakin, ja sen seurauksena jokaista näyttöä on opeteltava lukemaan erikseen. Ja useimmissa tapauksissa vaikuttaa siltä, että näytön leveys ja korkeusmitat, pikselimäärät ynnä muut näkymää muokkaavat parametrit joudutaan valitsemaan jonkin muun kuin näkymän antaman informaation havainnollisuuden perusteella. Rajallinen leveys saattaa saada parikseen korkeutta riittämiin. Toisaalla korkeutta on niukasti, mutta leveyttä yllin kyllin. Ja näissä kahdessa mittasuhteiltaan erilaisessa näytössä sama ekvalisointi piirtyy aivan erimuotoisina graafisina kuvaajina.
Paras tietysti olisi, jos voitaisiin sopia yhteisesti tietyt mittasuhteet joissa asiat esitetään. Audioalueen leveys ja taajuuksien jako vaakasuunnassa määräytyisivät aina yhdellä laskukaavalla, ja tietyn desibelimäärän suuruinen muutos olisi sitten aina tietyssä suhteessa koko alueen leveyteen nähden.

Asialla on merkitystä sen tähden, että asiantuntija radiossa vahvisti seikan, jonka vaikutuksen olen havainnut niin itse työskennellessäni kuin olan yli muiden työskentelyä seuratessanikin: näköhavainto jyrää usein kuulohavainnon. Ja silloin saattaa käydä niin, että aivan käypä ekvalisointi tuhotaan lisäsäätämisellä sen tähden, että ruudulla näkyvä kuvaaja on niin ruma ja äkkiväärä ettei sitä sellaiseksi tohdi jättää.

Eihän maailmassa ennen kaikki ollut paremmin, en minä siihen usko. Mutta en usko siihenkään, että laitteiden suunnittelijat hakisivat tässä näytön sommittelussa aina sellaista toteutusta, joka palvelisi ihanteellisella tavalla työn tekijää. Näyttöä jonka antama kuva vastaisi enemmän kuulon havaitsemaa tilannetta eikä niinkään ekvalisaattorin matemaattisen tarkkaa vastekäyrää.
Sen uskon kumminkin, että usein saataisiin parempia tuloksia, jos näyttöä ei olisi ollenkaan vaan palattaisiin hiukan ajassa taaksepäin ja säädettäisiin hanikoita pelkästään näppi- ja kuulotuntumalla.
Ainahan voidaan esittää vasta-argumenttina, että näyttöä pitää opetella lukemaan. Niin varmasti pitääkin, mutta kyse onkin siitä, onko koko näyttö edes tarpeen?

Usein on eduksi hakea omien mielipiteidensä vakuudeksi arvostettujen auktoriteettien sanaa ja näin teen minäkin. Taannoin Resolution-lehden haastattelussa äänittäjäveteraani Mick Glossop totesi, ettei hän erityisemmin pidä ekvalisaattoriasetuksia havainnollistavista käyristä, vaan valitsee mielummin sellaisia työkaluja, joissa on mahdollista nojata vain kuuloon. Juuri sen takia, että näköaisti tuppaa väkisin vaikuttamaan siihen, miten ne säätimet asettelee. Ja Glossop ottaa kantaa asiaan huikean pitkällä kokemuksella, sillä miehen meriittilistalle mahtuu esimerkiksi Mike Oldfieldin ja Tangerine Dreamin tuotantoja ja vaatimattomat 15 kappaletta Van Morrisonin levyjä.

Tiedostan, että jossakin on vastakkainen mielipide. Ihan hyvä niin, mutta kissan pöydälle nostaneena pyydän, että mietitte taukojumppana mielipiteenne perustelut uudestaan. Sillä perusteluthan varmasti ovat olemassa, ja perusteluiden tonkiminen aina ajoittain pitää ne ajan tasalla ja tuoreina.
Jos taas esille nousee jotain ummehtunutta ja aikansa elänyttä, tehkää koe. Sulkekaa aluksi ekvalisaattorin ja spektrianalysaattorin ikkunat, tai teipatkaa ruudulle pahvista tyköistuva peitto. Tutkikaa sen jälkeen käyrää tiirailematta muutaman session ajan mihin suuntaan säädöt hakeutuvat pelkän kuulon varassa. Se voi olla yllättävää ja virkistävää, ellei jopa yllättävän virkistävää.

Lukuterveisin,

Lauri Paloposki,
päätoimittaja