Musiikki on mulle tosi tärkeetä...

Musiikki on radio-ohjelmien keskeinen rakennusaine ja kroonistunut osa asutettua ympäristöä. Joka paikassa soi, monesti tarpeettoman lujaa ja usein vailla mitään perusteita. Näin ihmiset tottuvat siihen, että musiikki tai pikemminkin nykytyyliin tasaiseksi massaksi puristettu ääni on aina läsnä jossakin taustalla. Ilman sitä ympäristöformaatista puuttuu jotain.

Siksi henkilö vastaa katugallupissa, että musiikki on tosi tärkeää, vaikka hänellä ei oikeastaan olisi minkäänlaista syvempää henkilökohtaista suhdetta kyseiseen taide- tai viihdemuotoon. Tärkeää, vaikka henkilö ei omaehtoisesti hankkisi koskaan levyjä, kävisi omilla rahoillaan konserteissa tai erottaisi artistia toisesta muutoin kuin iltapäivälehden seurapiirisivun kuvissa.
Jazz-juhlien sponsorilippu rintataskussa tai telttailu Provinssissa ei sekään ole suuren musiikkirakkauden tunnusmerkki. Semminkään kun esityksen aikana kailotetaan kännykkään, tai keskitytään seurapiiriin ja virvokkeisiin enemmän kuin itse esitykseen.
Joten ihan lapsellista on kuvitella, että musiikki merkitsisi oikeasti vastaajalle yhtään mitään. Tärkeää ei ole musiikki vaan se, että jotain ääntä tulee jostain katkotta.

Ja tässä kohden levy-yhtiöt ovat pääosin ymmärtäneet roolinsa realistisesti. Eivät ne ole taiteen tai kulttuurin asialla. Ne ovat turva-alan jatke. Niiden tehtävänä on suojella ihmisiä hiljaisuudelta puristamalla truutasta ympäristön täytteeksi soveltuvaa äänimassaa normipakkauksiin, joita sitten myydään samalla normihinnalla artistista, tyylistä ja tuotannon minimalistisuudesta tai suureellisuudesta riippumatta.

Kirjoille ei ole vakiohintaa, joka pätisi kustantamosta toiseen ja kirjailijasta toiseen. Ei ole myöskään vakiintunutta sivumäärää, joka kirjassa pitäisi olla, jotta se vastaisi kirjan määritelmää. Tarina on valmis, kun se on taiten kerrottu, ja kerrontaa on monenlaista. Eivätkä kirjat kilpaile keskenään hinnalla. Jos haluaa lukea Gordimeria, ei osta luultavasti Cartlandia, vaikka tämän kirja olisi miten paljon halvempi. Kilpailu käydään sisällön perusteella ja se valitaan mikä kulloinkin viehättää.
Mutta musiikki-cd on kuin perunakappa, johon pitää kahmaista laarista aina kukkurallinen. Cd:lle on saatava normiminuutteja, jotta siitä voi pyytää normihinnan. Joten pakettiin vaan kaikki ohjelmiston raakileetkin ja kokonaisuudesta omituisesti törröttävät sattumat.

Määrä ei tee sisältöä, mutta latistaa kyllä helmet. Ja ala joka kohtelee itse itseään näin arvottomasti on melko toivottoman tehtävän edessä kamppaillessaan piratismia vastaan. Tai koettaessaan pönkittää musiikin arvostusta muuten. Kenelle musiikki voisi olla tärkeätä, jollei se ole sitä tekijöille ja tekijöiden ns. edustajille itselleen?
Ja miksi cd:n hinnan muuten tulisi olla juuri 20 euroa ja rapiat? Jos levy puhuttelee kuulijaa ja tuottaa iloa vuosikausia, niin kyllä se voisi maksaa aivan hyvin esimerkiksi 50 euroa. Siltikin nautinnan minuuttihinta jäisi reilusti alle kaupunkiparkkeerauksen, pahvimukista juodun torikahvin, lähijunassa istumisen, spinning-tunnin, jääkiekko-ottelussa käynnin, vesiskootteriajelun, vappupallon lennätyksen, hampurilaisaterian, tuopin...

Näistä aatoksista huolimatta mukavaa syksyä ja antoisia lukuhetkiä!

Lauri Paloposki,
päätoimittaja