Onnettomia tuloksia huippuvehkeillä?

Elämme paradoksaalista aikaa. Teknologisen kehityksen yhtenä päämääränä on vapauttaa ihmiset työn sitovuudesta antamalla kaikenlaisia mahdollisuuksia niin suoritteen ajoituksen ja kuin suorituspaikankin suhteen. On kannettava tietokone, ympäri maailman kudottu tietoverkko ja puhelinkoje jolla voi vaikkapa valokuvata silloin kun ei huvita pelata, tekstailla, selata nettiä tai vastaanottaa ravivihjeitä.

Silti suuri osa ihmisistä on niin sidottuja suorittamiseen jossakin tietyssä paikassa ja jonakin tiettynä aikana, etteivät kykene järjestämään itselleen päivän mittaan edes sellaista vapaata hetkeä jolloin ehtisi ruokakaupassa käydä. Niinpä ruokakauppojen on oltava auki kellon ympäri, kun ne vielä vuosikymmen tai muutama sitten voitiin helposti panna kiinni aivan ihmismäiseen aikaan. Mutta kun kuihtuvaan kansanperinteeseen kuuluva lähipuoti nykyään sulkee ovensa illansuussa, jatkaa automatkan etäisyydellä toimiva marketti vielä muutaman tunnin niin sanottua asiakaspalveluaan. Ja kun marketin ovet lyödään lopulta säppiin, kutsuu ympärivuorokautisen huoltoaseman monialamyymälä kuluttajaa luokseen. Häkellyttävän suurenmoinen tämä informaatioyhteiskunta, eikö?

Samanlainen looginen kuperkeikka huokuu myös harmittavan usein nykyäänitteistä, anteeksi vain. On 24 bittiä ja näytetaajuuttakin yllin kyllin, joten pitäisi siis löytyä niin dynamiikassa kuin taajuustoistossa, eikä säröistä pitäisi olla tietoakaan. Teoreettiset puitteet luoda äänitehistorian komeinta jälkeä ovat olemassa.
Mutta aivan toisenlainen mielikuva syntyy, kun kun tyypillinen nykylevy pannaan soimaan. Kuulijan eteen on valitettavan monessa tapauksessa muurattu umpinainen tasopinta – sananmukainen äänivalli, jossa ei ole sen paremmin syvyyttä kuin sävyjäkään. Siitä pitävät huolen latistettu dynamiikka ja tolkuton säröisyys. Sama tasavahva täydenkaistan mekkala ulottuu vasemmalta oikealle ja jokainen soitin on nostettu väkivalloin äänikuvan eturiviin, oli siellä tilaa tahi ei. Tulos on suurinpiirtein yhtä musikaalinen kuin laivan sumutorven tuuttaus.

Tästä on turha syyttää yksistään radioita, jotka näyttivät kompressorilla latistamisen mallia studioväelle. Eikä siitä voi syyttää ainoastaan masteroijaa joka tavan vuoksi lanaa kaiken materiaalin niin lähelle nollaa kuin suinkin voi. Ei edes tuottajaa jonka mielestä jokaista kanavakompressoria on käytettävä, kun ne kerran ovat olemassa. Tai äänittäjää joka ohjastaa joka ainoan signaalin vähintäinkin sen putkisäröä jäljittelevän lämmitinplugarin kautta. Tai bändia jonka mielestä on mageeta, kun levy tuuttaa kaiuttimista niinkuin... niinkuin laivan sumutorvi. Keskimäärin kolmen minuutin pätkissä, kaksitoista kertaa peräkkäin plus piiloraita päälle.
Eikä siitä voi syyttää digitaalitekniikan ja analogisten laitteiden välistä eroa. Tai muotia jonka mukana kenenkään ei todellisuudessa ole pakko mennä, jos vain on omaa näkemystä ja kanttia pitää siitä omasta kiinni. Joten jäljelle jää se kiusallisin vaihtoehto...

Vaikuttaa siltä, että kiitämme teknologian kehittäjiä alistumalla maailmanjärjestykseen jossa vapauden ja kuluttajien tarpeiden nimissä pitää saada ravata kaupassa yöt läpeensä. Ja samoin tein kiitämme teknologian kehittäjiä luomalla massoittain maailmanhistorian monotonisinta musiikkia, haaskaten samalla suurimman osan niistä mahdollisuuksista joita uusi teknologia meille tarjoaisi.
Ilahduttavia poikkeuksiakin on ja niiden pohjalta koetan toiveikkaasti ajatella, että edes jälkimmäisessä tapauksessa kyseessä on jonkinlainen tilapäinen häiriö: heilurin ylipitkä liike yhteen suuntaan. Ja varsin mukavaa olisi, jos musiikin tekijät ja äänitaiteilijat laajemmaltikin oivaltaisivat itse kääntää heilurin hollilleen. Ennenkuin valistuneet maallikot lakkaavat uskomasta keisarin uusiin vaatteisiin ja sanovat asian niinkuin se on: musiikki ei ole lattea tasopinta eikä lattea tasopinta musiikkia.
Siispä mars etsimään kadonneita sävyjä, virvoittamaan kuihtunutta dynamiikkaa ja elvyttämään latistunutta kolmiulotteisuutta – nautittavampien äänitteiden ja vivahteikkaamman musiikin nimeen...