Sama on turvallista. Sama on helppoa ja riskitöntä. Ainakin näennäisesti riskitöntä. Mutta sama saattaa myös muutua kuluneeksi ja viimeistään siinä vaiheessa se on myös tylsää. Ja tylsää ei jaksa kukaan. Se on niin 2007!
Ajatusloikka lehden aihepiiriin: Jimi Hendrixin levyttämä All along the watchtower -kipale ei juurikaan muistuta alkuperäistä Bob Dylanin tulkintaa. Joe Cockerin tapa esittää Beatlesin kappaletta With a little help from my friends ei noudata alkuperäistä Sergeant Pepper -levylle ikuistettua versiota. Tina Turnerin Proud Mary on ihan eri maata kuin Creedencen alkuperäinen levytys.
Eikä Clapton ole enää vuosikausiin soittanut Wonderfull tonight -kappaletta sellaisena kuin sen on alunperin itse levyttänyt ensimmäisen kerran. Ja Sting on tunnettu mieltymyksestään sovittaa omaa musiikkiansa milloin mihinkin muotoon.
Ja vaikka kaikki edellä esitetyt esimerkit sattumoisin kuuluvatkin oman henkilökohtaisen makuni puitteisiin, niin johtopäätös on yleistettävissä laajemmaltikin. Pointti on tämä: kaikille noille jälkikäteen tehdyille versioille on yhteistä se, että ne eivät ole yksiselitteisesti sen parempia tai huonompia kuin alkuperäiset, mutta reilusti erilaisia. Covereina toteuttajansa näköisiä ja sellaisina myös raikkaita ja antoisia kuuntelupaloja. Ja oman tuotannon uudisversioina useimmiten piristävän erilaisia verrattuna niihin varhaisimpiin versioihin.
Eikä liene epäilystäkään siitä, etteivätkö esimerkiksi juuri edellä mainitut Hendrix, Cocker ja Turner bändeineen olisi halutessaan pystyneet imitoimaan tarkoin alkuperäistä. Tai etteivätkö Clapton ja Sting muistaisi miten ovat omat hittinsä aikanaan vetäneet. Lähestymiskulma on vaan toisenlainen ja tulos erinomainen.
Tällaisen poikkeavan lähestymistavan voi halutessaan löytää, kun muotoilee tarkastelun kohdetta luotaavat kysymykset toisin kuin tottumus ehdottaa. Tyypillinen cover-bändin lähestymiskaarto alkaa kysymyksellä: ”Miten se on vedetty?”. Vaihtoehtoinen ja omasta mielestäni kiinnostavampi lähestyminen alkaa kysymyksellä: ”Miten sen voisi vetää?”
Kummallekin käsittelytavalle on omat perusteensa. Jos yleisö kaipaa mahdollisiman autenttista näköispainosta, niin sitten vain levy pyörimään ja transkriptio käyntiin, paperit treenikämpillä jakoon ja siinä se sitten on: yksi yhteen tai ainakin miltei prikulleen kopioitu toisinto jonkun muun tekeleestä.
Mutta haluaako yleisö aina juuri sitä tarkkaa näköispainosta, joka valitettavan usein jää kumminkin hailakaksi kopioksi? Entäs jos yleisölle ei tule mieleen kaivata mitään muuta, kun ei sellaista kukaan tarjoa?
Onneksi tarjoaa ja sellaiseen tarjontaan silloin tällöin itsekin törmään. Muutama radiossa soinut näyte on todistanut sen, että esimerkiksi Gösta Sundqvistin muistolle tehty tribuuttilevy yltää ainakin parhaina hetkinään mielenkiintoisiin ja persoonallisella tavalla viehättäviin uustulkintoihin tutuista Leavings-biiseistä. Niissä on jäljellä alkuperäisen teoksen ydin, mutta silti ne ovat oivaltavalla tavalla kokonaan uusia kappaleita. Samaa uudenlaisen käsittelyn viehätystä löytyy Suomipoppia versioineen Riku Niemen tuotannosta, Loirin erämaalaulujen kokoelmasta tai vaikkapa Samuli Edelmanin levyttämistä virsistä. Olisihan nuo viimeksimainitutkin voinut vetää vaikka ihan koraalikirjan mukaisella urutuksella, mutta entäs sitten?
Amerikkalainen sanonta kuuluu: Älä korjaa sellaista mikä ei ole rikki. Mutta toisinaan on niin, että uutta kannattaa etsiä ihan vain sen takia, että se on uutta. Vaikka vanhassa ei sinällään olisi mitään vikaa. Ainakin musiikissa ja uskoakseni muissakin taiteissa.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja