Yleinen käsitys tuntuu olevan, että nykymaailma on pirstaloitunut eikä yhtä yhtenäistä nuorisokulttuuriakaan enää ole. Ei musiikin valtagenreä eikä hallitsevaa muotia. Yleisöjen tavoittaminen on yhä työläämpää ja oikean kohderyhmän löytäminen hankalampaa kuin ennen.
Vaan olisiko niin, että aika vääristää muistoja sittenkin? Entäs, jos kulttuuri ei koskaan ennenkään ole ollut niin yhtenäistä kuin halutaan uskoa?
Yle Teema lähetti taannoin kuusiosaisen ”Paluu 80-luvulle” ohjelman, jossa ennakkotietojen mukaan tehtiin ”perusteellinen syväsukellus 1980-luvun musiikkisuuntauksiin ja -ilmiöihin”.
Oletetaan, että ’80-luku kuului vielä siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin kulttuuri oli yhtenäistä. Katsoin ohjelman, ensin yhden osan norminopeudella, sen jälkeen yhä vinhemmin loikkien. Ja kaiken aikaa koetin löytää edes jotain tutulta vaikuttavaa ruudulle vyöryvistä musiikkisuuntauksista ja ilmiöistä. Saldo nolla.
Jos ohjelma kuvasi perusteellisesti 1980-luvun musiikkisuuntauksia, en ilmeisesti ole sittenkään elänyt kyseisellä vuosikymmenellä, niin vieraalta sisältö vaikutti. Ei kerrassaan sanaakaan siitä musiikista, jota itse tuolloin kuuntelin.
Kun oma levyhyllyni on täyttynyt ohjelman tekijöille tuntemattomien, mutta omalla sarallaan erittäin hyvin myyneiden ja laajalti myös toisten artistien tuotantoon vaikuttaneiden tekijöiden levyistä, ja vastavuoroisesti ohjelman tekijät kokosivat kasaan kuusi tuntia omasta mielestään keskeisintä 1980-luvun materiaalia joka oli minulle tyystin vierasta, jää vain yksi johtopäätös. Yhtenäisen 1980-luvun täytyy olla illuusio, jolle ei löydy todellista vastinetta.
Ohjelman tekijöiden tuntema lohko tuon ajan musiikista oli vain yksi osa kokonaisuudesta. Samoin oma levystöni on vain yhden ihmisen kooste. Eivätkä nämä kaksi toisilleen vierasta otantaa muodosta vielä yhdessäkään minkäänlaista kattavaa kuvaa 1980-luvun musiikista. Jos keskusteluun liittyisi nyt puoli tusinaa sopivasti eri suuntiin aikanaan korvansa kääntänyttä kansalaista, löytyisi yhä uusia toisilleen vieraita musiikillisia alueita yksi toisensa jälkeen. Jokainen niistä itsessään merkittäviä, ja tietylle – ja ainakin osa melko suurellekin – ryhmälle tärkeitä.
Se, että nämä yleisöt – yhtä pirstaleiset ja hajallaan olevat kuin nykyisinkin – löytyivät tuolloin, saattaa selittyä kahdella seikalla. Ensinnäkin monet valtasuunniksi kasvaneet musiikin alalajit lähtivät tekijöidensä aidosta tahdosta tehdä juuri sellaista musiikkia kuin itse halusivat. Punkin, funkin, syntsapopin tai vaikka stadionrockin tekijät uskoivat musiikkiinsa. Ensin syntyi musiikki, sitten vasta myynti.
Toinen tarjoamani selitys nojaa kolmeen suureen muutokseen: aineelliseen vaurastumiseen, tietotekniikan yleistymiseen ja erilaisten vapaa-ajan huvitusten lisääntymiseen.
Omalle ikäpolvelleni monet arkisetkin tavarat olivat jonkinlaista ylellisyyttä. Vinyyliaikakaudelta periytyi tapa ostaa musiikkia levy levyltä ja kerääntyä kuuntelemaan yhdessä jonkun toisen ostamaa levyä. Levyjä lainattiin ja niillä oli keskeinen rooli elämässä ja elämäntyylissä. Levykokoelma määritti ihmisen persoonaa siinä missä kirjahyllyn koostumuskin.
Materiaalinen hyvinvointi on nostanut ylellisyystarvikkeiden normia noista ajoista muutenkin, ja kun tietotekniikka mahdollistaa musiikin jakelun aineettomana hyödykkeenä, ei levyjen ostaminen ja omistaminen ole enää samanlainen asia kuin ennen. Kun yhtälöön lisätään kaikenlaisten vapaa-ajan viihdykkeiden määrän kasvu ja yleinen saatavuus, huomataan ettei musiikille jää niin itsestäänselvää ja isoa lokeroa ihmisen elämässä.
24/7 on yksilötasolla lopultakin vain hauska koodi, jolla voi kuvata ympäröivän vilinän jatkuvuutta. Yksittäisen ihmisen on silti välillä levättävä ja jaettava vuorokautensa aktiiviset tunnit moneen eri tarkoitukseen. Tuskin nykykulttuuri silti on yhtään sen pirstaloituneempaa tai epäyhtenäisempää. Maailma vain muuttuu sen ympärillä, tällä haava tällaiseen suuntaan.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja