Hendrixin ainoa vierailu Suomessa 50 vuotta sitten, ensimmäinen Ruisrock kesällä 1970, tai samana vuonna ensimmäisenä rock-yhtyeenä Olympia-stadionilla vieraillen Rolling Stonesin keikka ovat olleet vahvasti yhteisöllisiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta voimistavia tapahtumia, joihin osallistuneet muistelevat niitä yhä edelleen.
Vielä 80-luvulla isojen artistien vierailut Suomessa olivat verraten harvinaisia ja niiden voima riitti yhdistämään ihmisjoukkoja. Se ilmeni jo ennen keikkaa. Ennakkotietoa saatiin niukasti ja tulevan konsertin ohjelmistoa, bändin kokoonpanoa ja muita tärkeitä asioita spekuloitiin siellä täällä. Lippuja jonotettiin ennen myynnin alkamista Kolmen Sepän patsaalla yli yön tai ainakin aamuvarhaisesta.
Konserteissa tunnelmat vaihtelivat, mutta melko usein jälkipuheiden aiheeksi nousi suomalaisten kyvyttömyys elää mukana – jäyhä pohjoinen kansa ei laulanut artistin mukana, ei jorannut ja vaisut kättentaputuksetkin osuivat iskuille eivätkä takapotkuille.
Silti koettuun palattiin vertaisryhmän kanssa vahvasti: mikä biisi jäi mieleen, mikä spiikki osoitti artistin olevan musikaalisuuden ohella myös yhteiskunnallisesti tiedostava, aikaansa seuraava tai ihan vaan humoristinen persoona. Olivatko valot upeat ja toimiko soundi sinne missä istuit…
Ajan oloon konserttivieraita alkoi käydä tiheämmin ja määrän kasvaessa yksittäisten tapausten merkitys väheni. Netin myötä uteliaat pääsevät nyt nauttimaan ennakkoon jostakin saman kiertueen aiemmasta konsertista kännykällä kaapattua suttuista kuvaa ja luokatonta ääntä. Biisilistat ovat julkista omaisuutta ja vain harva artisti tekee niihin yllättäviä viimehetken muutoksia kesken kiertueen. Ei voi, kun mukana ovat skriinit ja kameramiesten kanssa treenanut kuviot synkassa ennalta ohjelmoituihin valoihin.
Tuostapa päästäänkin otsikkoon: yhteisöllisyys sirpaloituu. Enää ei lähdetäkään yhdessä kokemaan jotain mikä olisi juuri sen hetken ja juuri sen joukon jakamaton yhteinen nimittäjä. Eikä konsertin ajaksi katkaista yhteyksiä ulkomaailmaan, jotta voitaisin keskittyä siihen mitä juuri siinä paikassa sillä hetkellä tapahtuu.
Kuulijat saapuvat kuka mistäkin ja huomattava osa haluaa kyllä jakaa kokemuksensa, muttei niinkään toisten konserttivieraiden kanssa, vaan konsertin ulkopuolelle jääneen oman sosiaalisen verkostonsa kanssa. Siitä ei malteta luopua hetkeksikään ja yhteisöllisyyttähän sekin lienee, vaan tyystin toisenlaista.
Kevyimmillään uuden ajan konserttivieras päivittää someen selfien keikkapaikan ovelta, julistetta vasten poseeraten. Sometukseen syvemmin höplähtänyt näprää kännykällään päivityksiä kappale kappaleelta ja vertailee saamiansa kommentteja äänekkäästi vieressä istuvan bestiksen kanssa, joka toimittaa samaa jakopolitiikkaa oman viiteryhmänsä puitteissa. Ja äänekkäästi tietenkin sen vuoksi, että puheen pitää kantaa yli musiikin, jota joku hallin toisessa päässä soittaa.
Rankimmillaan käsi sojottaa katsomossa kannatellen tallentavaa kännykkää läpi koko konsertin. Sekin on koettu, että luvuttomista pikkuruisista näytöistä hohtavan kalvakan valon yhteismäärä on toisinaan niin suuri, ettei show näytä oikein miltään.
Sehän on selvä, etten edusta kaikkia konsertissa kävijöitä. Sekin on selvä ettei Phil Collins puhu kaikkien artistien puolesta. Jotain pohdittavaa on kuitenkin hänen muistelmistaan vapaasti kääntämässäni otteessa, joka menee näin:
”Toden sanoakseni inhoan stadionkeikkoja. Niitä ei voi kontrolloida. Ei noita paikkoja ole rakennettu rock-kiertueita varten vaan urheilulle. Niissä ollaan täysin olosuhteiden armoilla – kevyt sade saattaa pilata kaikkien illan ja jos tuuli käy sopivasti, niin se sitten niistä hyvistä soundeista. Joka puolella on käynnissä jotain mihin kiinnittää huomiota lavalla ollessaan: siellä jonotetaan hodareita, käristetyn sipulin haju puskee nekkuun, loputtomat vessarivistöt, turvamiesten ja poliisien muodostamat ketjut… Jos paikalla on 40 000 ihmistä, niin 10 000 niistä on koko ajan tulossa tai menossa soiton aikana.”
Niin, onko Areena-keikka lainkaan konsertti sanan syvemmässä merkityksessä, vai onko se pop-up-huvipuisto?
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja
Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2017. Vastaavan tyyppisiä, soittimiin, menetelmiin, laitteisiin ja musiikin muuhun tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.