Cream lanseerattiin aikanaan maailman ensimmäisenä superyhtyeenä – kokoonpanona, jonka jokainen jäsen oli tunnettu ja tunnustettu oman soittimensa virtuoosi jo ennen yhteisen bändin perustamista. Sittemmin termiä on kylvetty pellot ja pientareet väärälleen milloin minkäkin orkesterintapaisen yhteydessä.
Käsite onkin sulanut samalla tavalla kuin huomiotalouden aikakaudella on käynyt määreelle “huippu”. Enää ei julkaista uutista, jossa äänensä asialle antaisi vaikkapa joku kätilö, asiantuntija, kokki, astronautti tai malli. He kaikki ovat aina huippuja: huippukätilö kääräisee vastasyntyneen pyyhkeeseen, huippuasiantuntija on huolissaan kaikesta, huippukokki sanoo: “syökää vihanneksia”, huippuastronautti arvioi avaruusaseman pieleen mennyttä telakoitumista, huippumalli sitä sun tätä…
On muitakin pilattuja sanoja, erityisesti adjektiiveja, mutta en nyt syvenny niihin vaan paljon ajankohtaisempaan aiheeseen.
Musiikki ei ole kilpaurheilua, mutta saa sitä aina sen verran aidan yli kurotella, että vähän vaikutteita imee tai oppia hakee.
Superyhtyeen ideahan on innostava, suorastaan mieltä kiihottava. Otetaan huippukitaristi, huippubasisti, huippurumpali ja vielä hyväksi katsottava määrä muita huippuja ja sullotaan ne samaan studioon tai marssitetaan ne yhteiselle lavalle. Nerous porisee, taito huikaisee ja kulttuuri kukoistaa kunnes homma murenee musiikillisiin erimielisyyksiin.
Tämmöinen loppuhuipennus on kaikille musiikki-journalismiin edes pintapuolisesti tutustuneille tuttu ilmiö ja luonnonvakio. Ne samat ominaisuudet ja luonteenpiirteet, jotka ovat alunperin johtaneet henkilökohtaiseen virtuositeettiin eivät välttämättä tue pitkäjänteistä ryhmätyötä ihanteellisesti.
Tätä ei urheilupuolella ole tajuttu. Niinpä kisoihin kootaan edelleen dream teameja (vastaa super-yhtyeen käsitettä kilpaliikunnan sektorilla), joihin ladataan aivan tolkuttomia odotuksia. Miksei, onhan niihin konsentroitu aina väkevin sillä hetkellä kuviteltavissa oleva lahjakkuuden ja osaamisen mikstuura, joten kokoonpanon on oltava ylivertainen.
Sitten tulee kisoissa vastaan Suomen joukkue, jonka yhdestäkään pelaajasta kukaan vastapuolen tähti ei ole ikuna kuullut yhtään mitään. Mutta jonka jokainen pelaaja on sitoutunut työskentelemään yhteisen päämäärän eteen kurinalaisesti ja omiaan sooloilematta.
Se siitä, dream team – maalit lasketaan, ettekä te niitä juurikaan tehneet.
Aihetta sivuttiin tanskalaisbasisti Ida Nielsenin haastattelussa (Riffi 2/2017). Sanatarkasti hän sanoi näin:
”Ei muusikoiden tarvitse olla aina edes niin huippuja yksilöinä, sillä kyllä se kuuluu bändin tiukkuudessa ja energiassa, jos he ovat viettäneet viikkoja tai vuosia treenaamalla yhdessä siinä kellarikämpässään. On paljon hienoja muusikoita, jotka soittavat todella upeasti vaikka kokoonpano olisi harjoitellut vain sound checkissä ja kapuaisi sitten ensimmäistä kertaa lauteille yhdessä. Se on tietyllä tapaa nasta tapa toimia ja coolia, mutta miten paljon enemmän ne samat soittajat saisivat aikaan, jos bändi treenaisi kunnolla yhdessä. Siinä on vissi ero.”
Kyseisen haastattelun voit lukea kokonaisuudessaan myös Riffin verkkosivustolta.
Onneksi olkoon Suomen MM-joukkue, hienoa yhteistyötä!
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja
•••
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Voit tilata lehden itsellesi edullisesti myös esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.