Tiedetään: tallenne on nykyisin vain käyntikortti, jolla myydään keikat ja keikoilla tienataan ne rahat elämiseen. Mikäs siinä, jos keikat todella tuottavat massia niin rutkasti, että sillä kustannetaan myös nuo ”käyntikortit”, henkilökohtainen ja bändin harjoitusaika, oma ja yhteinen kalusto, vapaapäivät ja lomat…
Se lienee kuitenkin verraten harvojen nauttimaa luksusta, tavallisempaa taitaa olla, että kiertämisen kulut ovat keveimmilläänkin raskaat ja palkkioilla pidetään nippa nappa pyörät liikkeessä – leipä ja sen päälliset tienataan bändipaitoja ja lippiksiä myymällä.
Fyysisten äänitteiden tuottoisa myynti teki mahdolliseksi monta asiaa. Ensinnäkin se synnytti kokonaan omanlaisensa musiikillisen maailman, jota ei ollut milloinkaan edes aikomus toteuttaa yleisön edessä. Sergeant Pepper ja Pet Sounds olisivat jääneet syntymättä, jos ideoita ei olisi voitu rauhassa työstää studiossa, vähemmän tai enemmän bändin ulkopuolisiin ammattisoittajiin tukeutuen.
Mike Oldfield tuskin olisi päässyt kokoamaan keikoille orkesteria esittämään Tubular Bellsiä elävänä, ellei valtaisa levymyynti olisi ensin osoittanut hänen omintakeisen musiikkinsa kiinnostavuutta yleisön korvissa.
Esimerkkejä olisi muitakin ja logiikka on sama: kiertueille on lähdetty isoillakin kokoonpanoilla, mutta vasta siinä vaiheessa kun ryhmän nimi myy takuuvarmasti areenaluokan katsomot täyteen.
Kokeiluun sisältyvän taloudellisen riskin on voinut ottaa äänitetuotannossa, jossa kaupallisesti vähemmän myyvien julkaisuiden kuluja on katettu muutaman loistokkaan menestyslevyn tuotoilla.
Studiossa massiivisten orkestraatioiden testaaminen on käynyt päinsä myös käytännön järjestelyiden suhteen – on eri asia pyytää isoa soittajajoukkoa päiväksi tai pariksi sessioon tai ryhtyä kokoamaan samaa kaartia kuukauden kiertueelle.
Genrestä ja vuosikymmenestä riippumatta äänitetuotanto ja studiotekniikan kehitys ovat yhdessä vieneet rytmimusiikkia eteenpäin niin soundien kuin musiikin muodonkin osalta, suoneet tekijöille innostavan ja hedelmällisen koelaboratorion jossa vuorovaikutus on ollut moniulotteista.
Studioissa on törmäytetty uuden nousevan polven ja konkareiden ajatuksia, toisilleen tuntemattomia soitinyhdistelmiä, keskenään vieraita tyylilajeja, perinteisiä soitinääniä ja soundeja joita ei ole aiemmin kuultu…
Äänitetuotanto on samalla kehittänyt kokonaisen ammattikentän erilaisine taitoineen, ja vaikka osittain samoja taitoja käytetään ja jalostetaan niin teatterimaailmassa kuin vaikkapa tv- ja filmituotannoissa, on mittakaava eri.
Äänitemyynnin rapautuminen ei tarkoita vain jonkin räikeän ylilyönnin oikaisua tai kuluttajan aseman kohentumista. Kyse ei ole muutaman sikarikkaan artistin ansioiden kohtuullistamisesta tai ylikansallisuuteensa pöhöttyneen levy-yhtiön palauttamisesta ruotuun. Kyse on aivan tavallisen musiikintekijän ja soittajan mahdollisuuksien kaventumisesta ja musiikin monimuotoisuuden köyhtymisestä, mikä aikojen saatossa kääntyy myös musiikin kuluttajien tappioksi.
Nykyisen hinnoittelun ja tulojen jakautumisen perusteella yksikään suoratoistopalvelu ei näyttäisi olevan lähtökohtaisesti ns. musiikin asialla, vaan kyse on liiketoiminnasta, joka perustuu raaka-aineen halpuuteen ja lopputuotteen mitättömään hintaan.
Ristiriitaista kyllä, tämä tapahtuu sellaiseen aikaan jolloin muusikoiden henkilökohtainen osaaminen on yleisellä tasolla ennätyksellisen korkealla ja äänitteiden tekoon tarvittavan tekniikan hinta alhaisimmillaan. Ja musiikki soi kaikkialla 24/7.
Kyläpelimannin kädet olivat työmiehen kourat, koska leipä tuli metsästä ja pelloilta, ei soitetuista sävelmistä. Siihenkö olemme palaamassa?
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja